Roskisprinssi

Teksti kirjoitettu alunperin 31.7.2011

Kävin eilen katsomassa perjantaina ensi-iltansa saaneen elokuvan Roskisprinssi. Elokuvan on käsikirjoittanut Juuli Niemi Tuuli Lehtisen samannimisen romaanin pohjalta ja sen on ohjannut Raimo O Niemi.

Elokuva oli odotukset ylittävä ja todella upea kokonaisuus. Juoni vaikutti aluksi melko kuluneelta ja kliseemäiseltä mutta kun elokuvaa katsoi, tämä ajatus hävisi kokonaan. Nuoren pojan kasvutarina ihmisenä oli mielenkiintoista katseltavaa ja se vaikutti melko realistiselta. Erityisesti elokuvan loppu teki vaikutuksen: ei mitään kulunutta seinään pysähtymis-lopetusta, missä kaikki selviää eikä juoni voisi enää jatkua kiinnostavana. Tulevaisuuden avoimeksi jättäminen antaa katsojalle ajattelemisen aihetta ja se kuvaa paremmin tosielämää kuin edellä mainittu lopetustapa. Elokuvaan oli saatu tasaisesti sekä draamaa että koomisuutta ja siksi se viihdytti.

Juonen lisäksi jäi mietityttämään kuvauspaikka eli miljöö. Tiedettiin että päähenkilö lähti Helsingistä jonnekin pikkukaupunkiin mutta tämän mainitun pikkukaupungin nimi kävi vasta loppuvaiheessa ilmi. Vasta toiseksi viimeisessä kohtauksessa saattoi taksin keltaisesta merkistä lukea kaupungin nimen. Tämä oli hieno ratkaisu, sillä pointtina oli se että päähenkilö aloittaa elämisen pienellä paikkakunnalla joten sen nimen kertominen olisi ollut melko turhaa ja sekoittavaa tietoa. Katsoja sai keskittyä itse juoneen eikä hän jää miettimään tarkemmin tätä kaupunkia, jossa kaikki tapahtuu.

Roolisuoritukset olivat upeaa katseltavaa. Pääosien esittäjät Jon-Jon Geitel ja Pihla Maalismaa ovat kumpikin melko uusia kasvoja elokuva-alalla mutta he todistivat paikkansa ansaituiksi. Teatterikorkeakoulussa pian toista vuotta aloittava Geitel teki todella hienon roolisuorituksen rikkaan perheen poikana, joka päättää oppia elämää. Syksyllä Teatterikorkeakoulussa opintonsa aloittava Maalismaa teki selväksi, miksi hän on päässyt kouluunsa. Muutaman otteeseen näyttely oli ehkä hieman luonnotonta mutta se ei kokonaisuutta haitannut. Eräs silmäänpistävä tekijä oli Heikki Silvennoisen roolityö: tuo pitkäaikainen Kummeli-konkari on viimein päässyt komedialeimastaan. Ensi kertaa hänet osasi ottaa vakavasti vakavassa roolissa eikä koko odottanut jotain vitsiä. Iso käsi hänelle tästä.

Lyhytkäisyydessään elokuva oli hieno, koskettava ja ehdottomasti katsomisen arvoinen teos. Tämä on juuri sitä, mitä suomalaisen elokuvan pitääkin olla. Ei jättimäisiä tehosteryöppyjä, ei upeaa 3D-animointia. Vain tarpeeksi hyvä juoni niin siinä on elokuva, joka menestyy.