Play Rape (Kansallisteatteri)

Otsikoita ja Kansallisteatterin Suurta näyttämöä on tänä keväänä poikkeuksellisella tavalla täyttänyt näyttelijä Anna Paavilaisen uusi monologi-teos Play Rape. Nimensä mukaisesti teos käsittelee yhteiskunnallisesti arkaa raiskauksen aihetta osana näyttämötoimintaa. Taiteilija teki heti alussa selväksi säästyneensä itse raiskatuksi joutumiselta ja rajasi tutkimuksensa esityksissä tapahtuviin näyteltyihin raiskauksiin. Hänen kätellessä ja johdatellessa jokainen katsoja katsomon sijaan näyttämölle rakennettuihin penkkiriveille saattoi jokainen varmasti odottaa jotain mullistavaa.

Teos yllätti täysin kaikki odotukset. Se ei vastannut melkein ollenkaan etukäteiskuvaa, jonka olin siitä lehtiartikkeleiden ja promomateriaalin perusteella saanut. Hahmon ottamisen sijaan Paavilainen puhui aiheesta hyvin omakohtaisesti. Näyttelijä, joka ei ole koskaan ollut oikean raiskauksen uhri, mutta tullut monta kertaa "muka-raiskatuksi" näyttämöllä. Helposti vaivattomana pidetty ja "vain haastava" näyttelijäntyön suoritus onnistui Paavilaisen käsittelyssä nousemaan asiaksi, jolla on oikeasti väliä.

Pelkän ennaltaodotetun "rajun raiskausmontaasin" sijaan teos oli pohdiskeleva manifesti, joka herätti ajatuksia enemmän kuin osaisin odottaa. Voin sanoa kokeneeni jonkinlaisen valaistumisen. Paavilainen ei silti myöskään kaunistellut, vaan käsitteli hyvin arkaa aihetta häpeilemättömän ironisella näkökulmalla. Esitys oli ajatuksineen ja fyysisine toimineen ronski ja naamalle tuleva saarnahuuto, jonka tarkoitus oli herättää jokainen katsoja todellisuuteen.

Anna Paavilaisen teos todisti sen tosiasian, että pieni ja yksinkertainenkin voi olla suurta ja vaikuttavaa. Sen yhteiskunnallisen arvon johdosta jokaisen maamme taiteilijan ja myös tavallisen katsojan tulisi nähdä ja kokea sama katharsis, jonka tämä esitys tuotti. Toukokuussa tuleviin lisäesityksiin suosittelin jokaisen kykenevän hankkimaan lippunsa, sillä tämä on koettava.

Kuva: Tani Simberg

Mahdolliset maailmat (Suomen Kansallisteatteri)

Paavo Westerberg lukeutuu maamme nimekkäimpiin teatteritaiteen toimijoihin. Näyttelemisen ja ohjaamisen ohella hän on uransa aikana kirjoittanut useita näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia, joista hän on saanut myös palkintoja. Myös Kansallisteatterin kotikirjailijoihin kuuluva Westerberg on nyt kirjoittanut uuden teoksensa Mahdolliset maailmat, joka on saanut hänen itsensä ohjaamana kantaesityksensä Suuren Näyttämön kuluvalla kaudella. Pienen lapsen kasvokuvaa näyttävä bussipysäkkejä täyttänyt julistekuva herätti mielenkiinnon teosta kohtaan jo viime vuoden puolella. Miksi tuo lapsi on tuossa? Mistä ihmeestä tämä teos kertoo? Asia olisi pakko selvittää.

Teos iski henkilökohtaisella tasolla enemmän kuin osasin odottaa. Vasta käsiohjelman ja ensimmäisen puoliajan kautta kävi ilmi, kuinka läheistä asiaa tässä käsitellään. En osaa sanoa, kokeeko esimerkiksi sairaanhoitaja samoja tunteita katsoessaan vaikka Syke-sarjaa, mutta kun seurasin näytelmää taiteilijoista, taiteen tekemisestä ja elämänvalinnoista niin sisäistä tunnemyllyä ei voinut estää. Esitys oli eräänlainen manifesti teatterin maailmalle, jonka kaikkia mahdollisia kliseitä se pyrki sisältämään itseensä. Legendaariset puheenaiheet hulluista ohjaajista, näyttelijöiden julkisuuspaineista ja päihteiden käytöstä heräsivät eloon iskien päin tajuntaani. Marja Salon näyttelemää 12-vuotias Antti Tähtistä katsoessa tunsin haikeaa halua saada palata tuohon aikaan ja tehdä valinta.

12-vuotias Antti (Marja Salo) ja Risto (Jukka-Pekka Palo).

Kuva: Stefan Bremer

Kokemuksen aikana heräsi vahvasti mieleen näytelmätekstin erottelu itse toteutuksestaan. Vakavan ja syvällisen tekstin näyttämöllepanoon oli sisällytetty paljon räikeää visualisointia, joista osassa oli hieman väkisin hauskuuttamisen makua. Videoprojisointeja oli käytetty paljon ja uskon ymmärtäneeni niiden tarkoituksen ja vertauskuvallisuuden, mistä johtuen voin antaa anteeksi osittain väkinäisen miellyttämisen. Käsiohjelmaan sisältynyt informaatio antoi ymmärtää "neljännen seinän" tutkimisen olevan yksi pääjutuista ja se ei jäänyt epäselväksi, kuten ei moni muukaan asia esityksessä. Toteutetut ratkaisut olivat yleisellä tasolla melko selkeitä, eivätkä jättäeet paljoa pohdittavaa. Tekstin vastakohtaisuus ja katsojien haaliminen huomioon ottaen tämä ei välttämättä ollut huono asia.

Tekstin ja näyttämöllepanon positiivisia ja negatiivisa puolia huomioimatta teos onnistui jostain syystä ärsyttämään mieltäni yleisellä tasolla. Johtuiko tunnetila edellä mainituista osa-alueista vai liittyikö tämä henkilökohtaisiin asioihini? Olisiko tämä nyt se katharsis, josta Aristoteles on paljon puhunut? Voin ainakin sanoa kokeneeni useita samaistumisen hetkiä. Eri tasoilla liikkuva näytteleminen sai välillä kyseenalaistamaan koko tilanteen esityksellisyyden. Puhuvatko edessäni hahmot vai heitä esittävät näyttelijät? Katsonko omaa tulevaisuuttani peilistä?

Mieleni sekavuudesta johtuen on vaikea tiivistää lopullinen näkemykseni teoksesta. Olenko onnellinen vai pettynyt näkemääni? Jos jotain pitäisi sanoa, niin hyvä kuvaus olisi vaikuttava teksti viihteellisellä toteutuksella. Osalle katsojista Mahdolliset maailmat saattaa avautua vain huvittavana taideväen parodiana, mutta joihinkin se saattaa vaikuttaa paljon enemmän. Pitkästä aikaa näin esityksen, joka sai pohtimaan näin paljon elämää ja omia valintoja. Suosittelen antamaan tälle näytelmälle mahdollisuuden.

Helena (Kristiina Halttu) ja 45-vuotias Antti (Eero Aho).

Kuva: Stefan Bremer

Pasi was here (KOM-teatteri)

Mainonnassa esiintyneet selkeästi 8-bittisiä videopelejä ilmentäneet grafiikat toivat ensimmäisenä mieleen ajatuksen "värikkäästä ja absurdisesta lähiöfarssista". Se oli ensivaikutelmani teoksesta Pasi was here, joka sai kantaesityksensä viime kuussa KOM-teatterilla. Lauri Maijalan ohjaus Veikko Nuutisen tuoreesta näytelmästä on ollut paljon esillä sosiaalisessa mediassa sen kampanjoitua itseään mm. ikonisilla instagram-päivityksillä. Hyvä mielikuva teatterin tarjonnasta sekä henkilökohtainen ihailu Maijalan töitä kohtaan viimeistään herätti mielenkiintoni kokea edellä mainittu teos.

Esitystä voisi luonnehtia nostalgian täyteiseksi sekamelskaksi. Loputtomat viittaukset 80-luvun populäärikulttuuriin tuntuivat joissain kohdissa hieman pakolla tungetuilta, jotta jokainen katsoja varmasti löytyisi samaistumispintaa. Parhaiten esitykset ymmärsivätkin luultavasti nuoruutensa kasarilla eläneet, sillä itsellenikään kaikki viittaukset eivät avautuneet. Kyse voi olla tietysti sivistyksen puutteesta, mutta ratkaisujen tarkoitusperät avautuivat parhaiten varttuneimpien reaktiota seuratessa. Kaikesta huolimatta nuorempikin katsoja voi silti löytää esityksestä samaistumisen pintaa. Ensisijaisesti teos on kuitenkin performatiivinen museo aikakautensa nuorille.

Poikkeuksena ennakkokäsitykseeni näytelmän toteutus oli hyvin tekstiä kunnioittavaa. Suora näytelmän rakenne ja melko ennalta arvattava juonikulku oli osittain sekavaa, mutta kuitenkin selkeästi seurattavissa. Melko päällekirjoitettu toteutus varmisti näytelmän jokaisen "hauskan jutun" avautumisen kädestä pitäen, mutta tarkoitusperänsä tavoittelussa ratkaisu oli suorastaan nostalginen vaatimus. Lienee syytä kysyä, viihdyttikö itse teksti vai ne lukuisat kaksoismerkitykselliset ja muut visuaaliset vitsit, joita se oli saanut päällensä. Jos tarkoitus oli saada katsoja nauramaan nostalgisille muistikuville näin 2000-luvun maailmassa, niin se ainakin täytettiin.

Vaikka saattaa ymmärtää toisin niin esitys ei missään nimessä ollut huono. Juonen syventyessä sen teemat ja aiheet paistoivat voimakkaasti kaiken sen visuaalisen kuorrutuksen lävitse, ja kertoivat tarinan ystävyydestä ja vanhan kaipuusta. Näytelmän teksti oli ihanan ronskia ja rikasta sen lukuisine viittauksineen ja sanamuotoineen. Pelkkä Nuutisen kirjoitustyyli jo tiivistää kaiken sen huokuvan ja surkuhupaisan tunnelman, joka täyttää teatterisalin.

Neljän näyttelijän käyttö lukuisia eri hahmoja sisältävässä tekstissä oli tarinan konteksti huomioon ottaen symbolisella tasolla nerokas ratkaisu. Juho Milonoffin ja Johannes Holopaisen tehdessä sympaattiset päähenkilöt Robert Enckell ja Vilma Melasniemi esittävät kaikkia niitä lukuisia henkilöitä, jotka vaikuttivat heidän elämäänsä. Ratkaisu pelasi hyvin yhteen samaan henkeen toteutetun skenografian kanssa.

Teos oli allekirjoittaneelle vaihtelua tuova ja ilahduttava kokemus, joka näyttäisi myyvän salin täyteen joka ilta. Erään toisen katsojan tavoin en purskahtanut itkuun onnesta, mutta koin sisälläni jonkinlaista hyvää mieltä poistuessani salista. Maijalan tuomat omaleimaiset, hieman metatasolla leikkivät tulkinnat toivat Nuutisen tekstin päivänvaloon ja se varmasti jättää jälkensä jokaisen aikakauden eläneiden ja miksei muidenkin mieliin.

Pasi (Johannes Holopainen) ja Hemmo (Juho Milonoff). 

Kuva: Tanja Ahola

Nummisuutarit (Kansallisteatteri)

Kansallisteatterin tarjonta on ison budjetin taiteellisuudellaan aina kiehtonut allekirjoittanutta, mutta tällä kertaa se yllätti täysin. Kuluvalla kaudella Suurelle Näyttämölle on tuotu kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven klassikko Nummisuutarit, jonka uusimman sovituksen on ohjannut Janne Reinikainen. Teosta on markkinoitu termillä "taiteellinen kesäteatteriesitys", joista jälkimmäistä näytelmä on tähän mennessä ollut. Perinteiseen kesäteatteriin kyllästyneenä odotukseni latonäyttämöiden kassamagneetin taiteellisesta tulkinnasta olivat korkealla ja pitihän teos kokea.

Väliajalla oli jo selvää, että kyseessä on eräänlainen katselmus suomalaisuudesta. Esitys käsitteli isänmaallisia aatteitamme ja kulttuuriamme hieman itseironisella, mutta kuitenkin häpeilemättömällä tavalla. Näyttämö täyttyi vahvoilla suomalaisuuden symboleilla, kuten isän ja pojan saunakeskustelulla, kossupulloilla ja hirvenpäillä. Ylösalaisin katosta roikkuvat puunrungot ja kotimaisen kulttuurin taideteosten näyttämöllepano osana saatanallista krapulan tilaa herättivät kansallisromanttisen klassikkomme peilaamaan menneisyyttämme tämän päivän Suomeen. Tulkinta ei ollut läpiesitetty kirjailijaa mukaileva näytelmä, vaan teksti oli materiaalia.

Teos sortui tyylilajilleensa ominaisiin ratkaisuihin, kuten taidetärinään ja ryhmälauluihin sekä teatterin omaan erikoisuuteen, jossa näyttämömiehet työskentelevät avoimesti firman paidat päällä näyttelijöiden seassa. Monet ratkaisuista tahtoivat oikein julistaa teoksen irti perinteisen suomalaisen draaman (viittaan draamakirjallisuuteen, en tragediaan tyylilajina) muotista. Nykytilannettamme peilattiin useilla viittauksilla kansallemme ominaiseen "junttimaiseen rasisimiin" sekä ulkomaailaskeskusteluihin. Vievätkö ulkomaalaiset Eskon naisen? on lause, jonka olisi voinut kuulla katsojan suusta.

Kunniamaininnan saa esityksen lopetus, joka väärin tehtynä saattaa pilata jokaisen teoksen. Voimakkaan valelopun tunnelman rikkoutuessa pelkäsin jo pahinta, mutta seurannut ratkaisu ei olisi paremmin voinut sopia teoksen supisuomalaiseen maailmaan. Jos suomalaisella teatterikulttuurilla olisi olemassa vain yksi tapa lopetukselle, niin sen pitäisi olla tämä.

Näyttelijäntyö ei ollut maailmaa mullistavaa, mutta en tarkoita sen olleen huonoa. Valtaosa suorituksista oli melko tasapaksuja ilman suurempia vaikuttumisia. Monien ei niin tunnettujen nimien joukossa Aku Hirviniemi oli kävelevä kassamagneetti, joka vetää salin täyteen joka ilta. Hän onneksi lunasti paikkansa roolisuorituksellaan, joka ruumiillisti näyttämölle Eskon, kansallisuutemme itsepäisyyden ja sinnikkyyden perikuvan. Täysin vakavasti en Hirviniemeä kuitenkaan pysty ottamaan, joten kokonaisuuteen sisältyi tahatonta (tai ehkä tahallista) komiikkaa.

Nummisuutarit oli mielenkiintoinen ja mieleenjäävä kokemus, joka vaikuttaa varmasti jokaiseen suomalaiseen tai suomalais-henkiseen katsojaan. Ilokseni tulkinta oli viety kauas perinteisestä kesäteatterin suo-kuokka-ja-jussi-tyylilajista, ja näyttämöllä saattoi nähdä taiteellisesti merkittävän kunnianosoituksen Kivelle ja Suomelle. Suosittelen teosta jokaiselle Kiven tekstien ystävälle, suomalaismielisille ja oikeastaan yleissivistyksenä kenelle tahansa.

Esko (Aku Hirviniemi) ja Kreeta (Johannes Holopainen).

Kuva: Stefan Bremer

SLAVA! Kunnia. (Kansallisteatteri)

Viime viikonloppuna oli toiseksi viimeinen esitys Kansallisteatterin uudesta isommasta produktiosta, joka kantaa nimeä SLAVA! Kunnia. Laura Jäntin ohjaaman esityksen kirjoittamisesta ja säveltämisestä ovat vastanneet jo muutama vuosi sitten tuotetusta HOMO!-musiikkinäytelmästä (linkki arvosteluun alhaalla) tunnettu kaksikko, Jussi Tuurna ja Pirkko Saisio. Itse rakastin edellä mainittua teosta, joten kaksikon uuden tuotannon näkeminen oli suorastaan pakollista. Pitkän odottelun jälkeen pääsin viimein näkemään esityksen, jolla oli isot kengät täytettävänä. Onnistuiko se siinä?

Teos on kirjoitettu ennen nykyisiä Venäjän ja Ukrainan tapahtumia, mutta näin jälkeenpäin esityksestä tuli kirjailijan omin sanoin "pelottavan ajankohtainen". Eri nimillä kerrotussa tarinassa on paljon tunnistettavia vertauskuvia nykyhetken tapahtumiin, mikä myöhemmin osoittauduttuaan tahattomaksi sattumaksi hämmentää varmasti sekä tekijöitä että katsojia. Pelkkää kuivaa Venäjän historian luennointia teos ei onneksi ollut, vaan visuaalisuudellaan ja viihdyttävyydellään se innosti tietämätöntäkin katsojaa. Parhainta antia olivat kuitenkin Jussi Tuurnan omaleimaiset ja ihanat sävellykset. Yhdistettynä Pirkko Saision laulettuihin teksteihin niitä jaksoi kuunnella alusta loppuun.

Esitys oli luonteeltaan paljolti brechtiläistä teatteria, eli kärjistettynä näyttelijä ja katsojat tiedostavat esitystilanteen luomatta illuusiota toisesta paikasta. Kyseinen tyylilaji miellyttää, mutta tässä tapauksessa se saatettiin viedä hieman yli. Jatkuvat neljännen seinän rikkomiset ja muka-hauskat olotilaa tiedostavat letkautukset muuttuivat lopulta kiusallisiksi yrityksiksi saada yleisö viihtymään. Kirjailijan edellä mainitun musiikkinäytelmän kaltaisesti tässäkin teoksessa esiintyi hahmoina oikeita historian merkkihenkilöitä. Osa näiden henkilöiden kohtausten merkityksestä ei oikein avautunut, ja muutamat viittaukset popkulttuuriin, kuten laulaja Conchita Wurstin ilmestyminen katosta tuntuivat vain ei-tarpeellisilta keinoilta viihteellistää esitystä.

On myös mahdollista, etten itse vain ole käsittänyt esityksen ratkaisujen syvempää tarkoitusta, sillä kyseessähän oli melko postmoderni teos. Prosessoin edelleen näkemääni, mutta tällä hetkellä esitys oli minulle pieni pettymys. En kuitenkaan sano sen olevan täysi floppi, sillä siinä oli paljon hyvää ja viihdyin sitä katsellessa. Näyttelijäntyöllisistä suorituksista Timo Tuomisen Volodjan hahmo oli ihanan voimakas ja karikatyyrinen tulkinta hieman sekopäisestä johtajasta, joka onnistui ajamaan kansan mukaan kauheuksiinsa.

Lukuisista edellä mainituista epämiellyttävistä täytteistään huolimatta SLAVA! oli kokemisen arvoinen esitys. Edeltäjänsä tasolle se ei yltänyt, mutta se on silti merkittävä aikakauttamme käsittelevä spektaakkeli, joka jokaisen olisi ollut syytä nähdä. Se, että olivatko esityksen edellä mainitut viihteelliset palaset ja kiusallinen loppukohtaus perusteltuja ratkaisuja vai tekijöiden ajatuksen puutosta, ei voi tietää. Jääden odottamaan seuraavaa tekelettä sanoisin, että esitys ei täysin täyttänyt kenkiään mutta liikkumaan se silti pystyi.

Valheet ja viettelijät (Suomenlinnan kesäteatteri)

Joka vuotisena perinteenä kävin eilen katsastamassa Ryhmäteatterin Suomenlinnan näyttämön kesän esityksen, joka oli tällä kertaa dramatisointi Choderlos de Laclos'n tunnetuimmasta teoksesta Les liaisons dangereuses, eli Valheet ja viettelijät. Esityksen suhteen oli suuret sekä arveluttavat odotukset, sillä Suomenlinnan näyttämöllä on aikaisempina vuosina nähty lähinnä visualiseen näyttävyyteen perustuvia koko perheen seikkailunäytelmiä, kuten Peter Pan ja Liisa Ihmemaassa. Tällä kertaa ei pelattu lentotaisteluilla ja tulta syöksevillä lohikäärmeillä, vaan katsoja saattoi keskittyä mainioon tarinaan sekä voimakkaaseen näyttelijäntyöhön.

Vanhaan aikaan sijoittumisesta huolimatta tekijät eivät olleet tyytyneet toteuttamaan, näytelmän lajille helposti tyypillistä, "yläluokan perinteistä kurkistusnäyttö-esitystä", vaan tulkinassa oli hyödynnetty myös tämän vuosituhannen keinoja. Säännöllisesti toistuvat, valoilla ja Apocalyptican musiikilla maustetut nykytanssi-kohtaukset toivat esitykseen mukavaa vaihtelevuutta, ja istuivat sopivasti tarinan kulkuun.

Näytelmän konservatiivisen aikakauden maailmaa edustivat mm. Mozartin sävellykset ja puvustajien toteuttamat loisteliaat puvut. Näyttelijöiden kyky tulkita luontevasti vanhaa kirjakieltä teki heistä edellä mainittujen apukeinojen avulla roolihahmojaan. Saatoin uskoa heidän jokaisen sanansa, muutamaa sanasekoilua lukuun ottamatta. Parhaiten mieleeni jäi Valmontia näytellyt Antti Virmavirta, jonka olen tähän mennessä nähnyt vain kameranäyttelemisen töissä. Hänen ulospäin pulppuava lavakarisma, rauha ja luontevuus näyttelijäntyössä lunastivat paikan Suomen eturivin näyttelijöiden joukossa.

Kuten edellä jo mainitsin, esityksessä ei käytetty massiivisia lavasteita tai visuaalisia efekti-pommeja, vaan huomio oli keskitetty teoksen vahvaan tarinaan ja näyttelijöiden kykyyn tulkita se. Esitys oli mukavaa vaihtelua verrattuna edellisten vuosien spektaakkeleihin. Vaikka tämä teos ei välttämättä olisikaan samanlainen lapsiperheitä puoleensa vetävä kassamagneetti, se tekee silti Ryhmäteatterin taiteilijajoukon ylpeäksi, sillä he onnistuivat jälleen saaamaan katsomon täyteen innokkaita taiteen ystäviä, jotka sattuneesta syystä olivat tänä vuonna keskimääräisesti vanhempaa ikäluokkaa.

Jos haluatte kokea erilaisen ja vahvan kesäteatteri-elämyksen, suosittelen hyppäämään lauttaan kohti Suomenlinnaa ja suuntamaan tuonne taiteen linnakkeeseen. Antoisat meno- ja paluumatkat saarelle yhdistettynä illan taide-elämykseen on luultavasti yksi syy, miksi Suomenlinnan kesäteatteri on vuosi vuoden jälkeen suosittu kulttuurielämys kesälle.

REVII$ORI (Lahden kansanopiston Teatteri I)

Kävin tänä sunnuntaina katsomassa mainetta niittäneen Lahden kansanopiston Teatteri I-linjan toteuttaman esityksen REVII$ORI. Esitys perustuu kirjailija Nikolai Gogolin samannimiseen teokseen, johon tässä tulkinnassa oli yhdistetty ajankohtaisia aiheita ja aikakauttamme, näin synnyttäen kovaäänisen ja räiskyvän spektaakkelin itsekeskeisyydestä ja selfieistä. Tyylilajille ominaisesta sekavuudesta poiketen esitys oli säilyttänyt alkuperäisen näytelmän juonellisen dramaturgian muodon, mikä on mukavaa vaihtelua verraten suureen osaan tämän tyylilajin esityksistä.

Saliin astuessa eteen aukeni massiivinen jätesäkkien ja puutavaran täyttämä maailma, josta ei symboliikkaa puuttunut. Esiintyjät hönkivät ja tärisivät dramaattisesti paikoillaan, kunnes ryhtyivät raivokkaaseen liikehtimiseen. Ratkaisu pitää kaikki esiintyjät koko ajan näyttämöllä on täynnä riskejä ja sekasorron uhkaa, mutta tämä esitys piti sen kasassa. Roolihahmoille rakennetut vahvat ja toisistaan erottuvat puhe- ja liikemaneerit tekivät jokaisesta mielenkiintoisen yksilön, ja katsoja saattoi vapaasti vaihtaa keskittymistään haluamaansa hahmoon.

Hienoa seurattavaa oli pienestä roolimäärästä johtuen toteutettu tuplaroolitus. Näyttelijöiden hahmojen välinen vuorovaikutus ja toiminta oli tarkkaan rakennettua ja toimi näyttämöllä. Esiintyjien näyttelijäntyö oli kokonaisuudessaan vaikuttavaa ja vaikka kaikissa kohdissa en heidän sanojaan uskonut, niin parhaimmillaan se veti täysin mukanaan saaden katsojan myötäelämään hahmon koko tunneskaalan.

Tämäkään esitys ei joissain kohdissa voinut välttyä ajatukselta taidehiippailusta. On aina helppo ratkaisu aloittaa ja lopettaa esitys massiivisella ja kovaäänisellä laulua- ja tanssinumerolla, mutta kyseiset kohtaukset tuntuivat välillä pelkältä täytteeltä. Kansanopiston teatterilinjalle tyypilliseen tapaan esityksessä pyrittiin koko ajan näyttämään, mitä kaikkea hienoa osataan. Kaikki tekeminen ja osaaminen oli onneksi taidokasta ja sen vuoksi nautinnollista katseltavaa.

Kokonaisuutena Lahden kansanopiston REVII$ORI oli miellyttävä ja laadukas taidekokemus, jonka teema ja aihe puhuttelivat läheltä. Kun viimeistään esityksen jälkeen vielä tajuaa, kehen virnistäviä näyttelijöitä täynnä oleva julistekuva viittaa, saa itselleen illaan päätteksi makeat naurut ja hyvän mielen nerokkaasta esityksestä.