Play Rape (Kansallisteatteri)

Otsikoita ja Kansallisteatterin Suurta näyttämöä on tänä keväänä poikkeuksellisella tavalla täyttänyt näyttelijä Anna Paavilaisen uusi monologi-teos Play Rape. Nimensä mukaisesti teos käsittelee yhteiskunnallisesti arkaa raiskauksen aihetta osana näyttämötoimintaa. Taiteilija teki heti alussa selväksi säästyneensä itse raiskatuksi joutumiselta ja rajasi tutkimuksensa esityksissä tapahtuviin näyteltyihin raiskauksiin. Hänen kätellessä ja johdatellessa jokainen katsoja katsomon sijaan näyttämölle rakennettuihin penkkiriveille saattoi jokainen varmasti odottaa jotain mullistavaa.

Teos yllätti täysin kaikki odotukset. Se ei vastannut melkein ollenkaan etukäteiskuvaa, jonka olin siitä lehtiartikkeleiden ja promomateriaalin perusteella saanut. Hahmon ottamisen sijaan Paavilainen puhui aiheesta hyvin omakohtaisesti. Näyttelijä, joka ei ole koskaan ollut oikean raiskauksen uhri, mutta tullut monta kertaa "muka-raiskatuksi" näyttämöllä. Helposti vaivattomana pidetty ja "vain haastava" näyttelijäntyön suoritus onnistui Paavilaisen käsittelyssä nousemaan asiaksi, jolla on oikeasti väliä.

Pelkän ennaltaodotetun "rajun raiskausmontaasin" sijaan teos oli pohdiskeleva manifesti, joka herätti ajatuksia enemmän kuin osaisin odottaa. Voin sanoa kokeneeni jonkinlaisen valaistumisen. Paavilainen ei silti myöskään kaunistellut, vaan käsitteli hyvin arkaa aihetta häpeilemättömän ironisella näkökulmalla. Esitys oli ajatuksineen ja fyysisine toimineen ronski ja naamalle tuleva saarnahuuto, jonka tarkoitus oli herättää jokainen katsoja todellisuuteen.

Anna Paavilaisen teos todisti sen tosiasian, että pieni ja yksinkertainenkin voi olla suurta ja vaikuttavaa. Sen yhteiskunnallisen arvon johdosta jokaisen maamme taiteilijan ja myös tavallisen katsojan tulisi nähdä ja kokea sama katharsis, jonka tämä esitys tuotti. Toukokuussa tuleviin lisäesityksiin suosittelin jokaisen kykenevän hankkimaan lippunsa, sillä tämä on koettava.

Kuva: Tani Simberg

Mahdolliset maailmat (Suomen Kansallisteatteri)

Paavo Westerberg lukeutuu maamme nimekkäimpiin teatteritaiteen toimijoihin. Näyttelemisen ja ohjaamisen ohella hän on uransa aikana kirjoittanut useita näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia, joista hän on saanut myös palkintoja. Myös Kansallisteatterin kotikirjailijoihin kuuluva Westerberg on nyt kirjoittanut uuden teoksensa Mahdolliset maailmat, joka on saanut hänen itsensä ohjaamana kantaesityksensä Suuren Näyttämön kuluvalla kaudella. Pienen lapsen kasvokuvaa näyttävä bussipysäkkejä täyttänyt julistekuva herätti mielenkiinnon teosta kohtaan jo viime vuoden puolella. Miksi tuo lapsi on tuossa? Mistä ihmeestä tämä teos kertoo? Asia olisi pakko selvittää.

Teos iski henkilökohtaisella tasolla enemmän kuin osasin odottaa. Vasta käsiohjelman ja ensimmäisen puoliajan kautta kävi ilmi, kuinka läheistä asiaa tässä käsitellään. En osaa sanoa, kokeeko esimerkiksi sairaanhoitaja samoja tunteita katsoessaan vaikka Syke-sarjaa, mutta kun seurasin näytelmää taiteilijoista, taiteen tekemisestä ja elämänvalinnoista niin sisäistä tunnemyllyä ei voinut estää. Esitys oli eräänlainen manifesti teatterin maailmalle, jonka kaikkia mahdollisia kliseitä se pyrki sisältämään itseensä. Legendaariset puheenaiheet hulluista ohjaajista, näyttelijöiden julkisuuspaineista ja päihteiden käytöstä heräsivät eloon iskien päin tajuntaani. Marja Salon näyttelemää 12-vuotias Antti Tähtistä katsoessa tunsin haikeaa halua saada palata tuohon aikaan ja tehdä valinta.

12-vuotias Antti (Marja Salo) ja Risto (Jukka-Pekka Palo).

Kuva: Stefan Bremer

Kokemuksen aikana heräsi vahvasti mieleen näytelmätekstin erottelu itse toteutuksestaan. Vakavan ja syvällisen tekstin näyttämöllepanoon oli sisällytetty paljon räikeää visualisointia, joista osassa oli hieman väkisin hauskuuttamisen makua. Videoprojisointeja oli käytetty paljon ja uskon ymmärtäneeni niiden tarkoituksen ja vertauskuvallisuuden, mistä johtuen voin antaa anteeksi osittain väkinäisen miellyttämisen. Käsiohjelmaan sisältynyt informaatio antoi ymmärtää "neljännen seinän" tutkimisen olevan yksi pääjutuista ja se ei jäänyt epäselväksi, kuten ei moni muukaan asia esityksessä. Toteutetut ratkaisut olivat yleisellä tasolla melko selkeitä, eivätkä jättäeet paljoa pohdittavaa. Tekstin vastakohtaisuus ja katsojien haaliminen huomioon ottaen tämä ei välttämättä ollut huono asia.

Tekstin ja näyttämöllepanon positiivisia ja negatiivisa puolia huomioimatta teos onnistui jostain syystä ärsyttämään mieltäni yleisellä tasolla. Johtuiko tunnetila edellä mainituista osa-alueista vai liittyikö tämä henkilökohtaisiin asioihini? Olisiko tämä nyt se katharsis, josta Aristoteles on paljon puhunut? Voin ainakin sanoa kokeneeni useita samaistumisen hetkiä. Eri tasoilla liikkuva näytteleminen sai välillä kyseenalaistamaan koko tilanteen esityksellisyyden. Puhuvatko edessäni hahmot vai heitä esittävät näyttelijät? Katsonko omaa tulevaisuuttani peilistä?

Mieleni sekavuudesta johtuen on vaikea tiivistää lopullinen näkemykseni teoksesta. Olenko onnellinen vai pettynyt näkemääni? Jos jotain pitäisi sanoa, niin hyvä kuvaus olisi vaikuttava teksti viihteellisellä toteutuksella. Osalle katsojista Mahdolliset maailmat saattaa avautua vain huvittavana taideväen parodiana, mutta joihinkin se saattaa vaikuttaa paljon enemmän. Pitkästä aikaa näin esityksen, joka sai pohtimaan näin paljon elämää ja omia valintoja. Suosittelen antamaan tälle näytelmälle mahdollisuuden.

Helena (Kristiina Halttu) ja 45-vuotias Antti (Eero Aho).

Kuva: Stefan Bremer

Pasi was here (KOM-teatteri)

Mainonnassa esiintyneet selkeästi 8-bittisiä videopelejä ilmentäneet grafiikat toivat ensimmäisenä mieleen ajatuksen "värikkäästä ja absurdisesta lähiöfarssista". Se oli ensivaikutelmani teoksesta Pasi was here, joka sai kantaesityksensä viime kuussa KOM-teatterilla. Lauri Maijalan ohjaus Veikko Nuutisen tuoreesta näytelmästä on ollut paljon esillä sosiaalisessa mediassa sen kampanjoitua itseään mm. ikonisilla instagram-päivityksillä. Hyvä mielikuva teatterin tarjonnasta sekä henkilökohtainen ihailu Maijalan töitä kohtaan viimeistään herätti mielenkiintoni kokea edellä mainittu teos.

Esitystä voisi luonnehtia nostalgian täyteiseksi sekamelskaksi. Loputtomat viittaukset 80-luvun populäärikulttuuriin tuntuivat joissain kohdissa hieman pakolla tungetuilta, jotta jokainen katsoja varmasti löytyisi samaistumispintaa. Parhaiten esitykset ymmärsivätkin luultavasti nuoruutensa kasarilla eläneet, sillä itsellenikään kaikki viittaukset eivät avautuneet. Kyse voi olla tietysti sivistyksen puutteesta, mutta ratkaisujen tarkoitusperät avautuivat parhaiten varttuneimpien reaktiota seuratessa. Kaikesta huolimatta nuorempikin katsoja voi silti löytää esityksestä samaistumisen pintaa. Ensisijaisesti teos on kuitenkin performatiivinen museo aikakautensa nuorille.

Poikkeuksena ennakkokäsitykseeni näytelmän toteutus oli hyvin tekstiä kunnioittavaa. Suora näytelmän rakenne ja melko ennalta arvattava juonikulku oli osittain sekavaa, mutta kuitenkin selkeästi seurattavissa. Melko päällekirjoitettu toteutus varmisti näytelmän jokaisen "hauskan jutun" avautumisen kädestä pitäen, mutta tarkoitusperänsä tavoittelussa ratkaisu oli suorastaan nostalginen vaatimus. Lienee syytä kysyä, viihdyttikö itse teksti vai ne lukuisat kaksoismerkitykselliset ja muut visuaaliset vitsit, joita se oli saanut päällensä. Jos tarkoitus oli saada katsoja nauramaan nostalgisille muistikuville näin 2000-luvun maailmassa, niin se ainakin täytettiin.

Vaikka saattaa ymmärtää toisin niin esitys ei missään nimessä ollut huono. Juonen syventyessä sen teemat ja aiheet paistoivat voimakkaasti kaiken sen visuaalisen kuorrutuksen lävitse, ja kertoivat tarinan ystävyydestä ja vanhan kaipuusta. Näytelmän teksti oli ihanan ronskia ja rikasta sen lukuisine viittauksineen ja sanamuotoineen. Pelkkä Nuutisen kirjoitustyyli jo tiivistää kaiken sen huokuvan ja surkuhupaisan tunnelman, joka täyttää teatterisalin.

Neljän näyttelijän käyttö lukuisia eri hahmoja sisältävässä tekstissä oli tarinan konteksti huomioon ottaen symbolisella tasolla nerokas ratkaisu. Juho Milonoffin ja Johannes Holopaisen tehdessä sympaattiset päähenkilöt Robert Enckell ja Vilma Melasniemi esittävät kaikkia niitä lukuisia henkilöitä, jotka vaikuttivat heidän elämäänsä. Ratkaisu pelasi hyvin yhteen samaan henkeen toteutetun skenografian kanssa.

Teos oli allekirjoittaneelle vaihtelua tuova ja ilahduttava kokemus, joka näyttäisi myyvän salin täyteen joka ilta. Erään toisen katsojan tavoin en purskahtanut itkuun onnesta, mutta koin sisälläni jonkinlaista hyvää mieltä poistuessani salista. Maijalan tuomat omaleimaiset, hieman metatasolla leikkivät tulkinnat toivat Nuutisen tekstin päivänvaloon ja se varmasti jättää jälkensä jokaisen aikakauden eläneiden ja miksei muidenkin mieliin.

Pasi (Johannes Holopainen) ja Hemmo (Juho Milonoff). 

Kuva: Tanja Ahola

Nummisuutarit (Kansallisteatteri)

Kansallisteatterin tarjonta on ison budjetin taiteellisuudellaan aina kiehtonut allekirjoittanutta, mutta tällä kertaa se yllätti täysin. Kuluvalla kaudella Suurelle Näyttämölle on tuotu kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven klassikko Nummisuutarit, jonka uusimman sovituksen on ohjannut Janne Reinikainen. Teosta on markkinoitu termillä "taiteellinen kesäteatteriesitys", joista jälkimmäistä näytelmä on tähän mennessä ollut. Perinteiseen kesäteatteriin kyllästyneenä odotukseni latonäyttämöiden kassamagneetin taiteellisesta tulkinnasta olivat korkealla ja pitihän teos kokea.

Väliajalla oli jo selvää, että kyseessä on eräänlainen katselmus suomalaisuudesta. Esitys käsitteli isänmaallisia aatteitamme ja kulttuuriamme hieman itseironisella, mutta kuitenkin häpeilemättömällä tavalla. Näyttämö täyttyi vahvoilla suomalaisuuden symboleilla, kuten isän ja pojan saunakeskustelulla, kossupulloilla ja hirvenpäillä. Ylösalaisin katosta roikkuvat puunrungot ja kotimaisen kulttuurin taideteosten näyttämöllepano osana saatanallista krapulan tilaa herättivät kansallisromanttisen klassikkomme peilaamaan menneisyyttämme tämän päivän Suomeen. Tulkinta ei ollut läpiesitetty kirjailijaa mukaileva näytelmä, vaan teksti oli materiaalia.

Teos sortui tyylilajilleensa ominaisiin ratkaisuihin, kuten taidetärinään ja ryhmälauluihin sekä teatterin omaan erikoisuuteen, jossa näyttämömiehet työskentelevät avoimesti firman paidat päällä näyttelijöiden seassa. Monet ratkaisuista tahtoivat oikein julistaa teoksen irti perinteisen suomalaisen draaman (viittaan draamakirjallisuuteen, en tragediaan tyylilajina) muotista. Nykytilannettamme peilattiin useilla viittauksilla kansallemme ominaiseen "junttimaiseen rasisimiin" sekä ulkomaailaskeskusteluihin. Vievätkö ulkomaalaiset Eskon naisen? on lause, jonka olisi voinut kuulla katsojan suusta.

Kunniamaininnan saa esityksen lopetus, joka väärin tehtynä saattaa pilata jokaisen teoksen. Voimakkaan valelopun tunnelman rikkoutuessa pelkäsin jo pahinta, mutta seurannut ratkaisu ei olisi paremmin voinut sopia teoksen supisuomalaiseen maailmaan. Jos suomalaisella teatterikulttuurilla olisi olemassa vain yksi tapa lopetukselle, niin sen pitäisi olla tämä.

Näyttelijäntyö ei ollut maailmaa mullistavaa, mutta en tarkoita sen olleen huonoa. Valtaosa suorituksista oli melko tasapaksuja ilman suurempia vaikuttumisia. Monien ei niin tunnettujen nimien joukossa Aku Hirviniemi oli kävelevä kassamagneetti, joka vetää salin täyteen joka ilta. Hän onneksi lunasti paikkansa roolisuorituksellaan, joka ruumiillisti näyttämölle Eskon, kansallisuutemme itsepäisyyden ja sinnikkyyden perikuvan. Täysin vakavasti en Hirviniemeä kuitenkaan pysty ottamaan, joten kokonaisuuteen sisältyi tahatonta (tai ehkä tahallista) komiikkaa.

Nummisuutarit oli mielenkiintoinen ja mieleenjäävä kokemus, joka vaikuttaa varmasti jokaiseen suomalaiseen tai suomalais-henkiseen katsojaan. Ilokseni tulkinta oli viety kauas perinteisestä kesäteatterin suo-kuokka-ja-jussi-tyylilajista, ja näyttämöllä saattoi nähdä taiteellisesti merkittävän kunnianosoituksen Kivelle ja Suomelle. Suosittelen teosta jokaiselle Kiven tekstien ystävälle, suomalaismielisille ja oikeastaan yleissivistyksenä kenelle tahansa.

Esko (Aku Hirviniemi) ja Kreeta (Johannes Holopainen).

Kuva: Stefan Bremer