Teksti kirjoitettu alunperin 30.7.2011
Eilen kävin katsomassa Jokioisten Farmiteatterissa Victor Hugon tarinasta Janne Hannulan ja Tommi Liskin sovittaman näytelmän Notre Damen Kellonsoittaja. Näytelmän oli ohjannut Tommi Liski.
Näytelmä oli yllättävä ja mielenkiintoinen. Se oli melko lyhyt mutta silti siihen mahtui paljon tavaraa. Alun prologin ja itse näytelmän vaihtumisen raja oli hieman epäselvä mutta se ei haitannut. Näytelmään sisältynyt dramaattisuus, irstaus ja kielenkäyttö todistivat sen että Disney oli jälleen kerran onnistunut kaunistelemaan upean vanhan tarinan omassa elokuvaversiossaan. En odottanut että näytelmä olisi samanlainen kuin siitä tehty piirroselokuva mutta sain huomata että se oli reilusti parempi. Oikean eläimen tuominen lavalle oli melkoinen riskinotto mutta onnistuttuaan se teki entistä suuremman vaikutuksen työryhmän taidoista. Vaikka juoneen oli saatu paljon mahtumaan niin silti tarina tuntui etenevän vähän turhan nopeasti. Hieman pidempi olisi ollut parempi.
Esityspaikkana oli Jokioisten kivimuuri, mikä herätti aluksi epäilyksiä lavastuksessa. Alussa näky teatterilavasta, johon luonnonvalo paistaa ja valotekniikan määrä on lähes olematon ihmetytti syvästi. Vielä itse näytelmän alkuvaiheessa nämä valinnat oudoksuttivat. Eteenpäin mentäessä sai kuitenkin huomata että luonnonvaloa oli käytetty upeasti hyväksi. Saatoin melkein kuvitella olevani Notre Damen kirkossa kun aurinko paistoi sisään kivimuurin ikkuna-aukosta. Myös Severi Ketolan luoma vähäinen valaistus palveli näytelmää kiitettävästi. Itse lavastus ei ollut mitenkään ihmeellinen: vanhaan latorakennelmaan kasattu bordelli, tori, oikeudenkäyntipaikka ja kirkko. Tällä yksinkertaisella rakennelmalla saatiin silti paljon aikaan: bordellin sisätiloihin näkeminen samalla muun näytelmän pyöriessä oli hienoa katseltavaa.
Tiia Mäkelän suunnittelema puvustus hätkähdytti aluksi. Osalla näyttelijöistä on aikakauteen sopivat vaatteet, osalla näkyy päällä havaiji-paita ja tennarit sekä pillifarkut. Se kuitenkin osoittautui nerokkaaksi ratkaisuksi, mikä toi näytelmän pientä modernisuutta. Se lämmitti sydäntä.
Musiikkikohtaukset eivät olleet mitään suuria äänentoistotekniikan riemuvoittoja vaan yksinkertaisesti akustinen kitara ja mies. Mutta tälle näytelmälle se oli juuri passeli ratkaisu. Lopun sähkökitaralla soitettu kaunis kappale sai yleisön kyyneliin. Muuta ei tarvittu. Kappalevalinnat olivat onnistuneita ja itse kuuntelin jokaisen kotona jälkeenpäin.
Roolisuoritukset olivat hienoja. Näytelmän sisältö huomioon ottaen näyttelijäkunta oli suurilta osin melko nuorta, mikä hieman pullisti silmiä. Mutta kun näytelmää katseli, ei heidän ikäänsä enää ajatellut. Pikkupojat muuttuivat hetkessä irstaileviksi äijiksi. Ihailua herättivät Markus Kaustellin, Joona Rosenbergin ja Marko Simin kitararämpytykset sekä Mirella Timosen "enkelin ääni". Myös Marko Simin roolityö päähenkilö Quasimodona oli ihailtavaa: hän teki piikkikaulapantaisesta punkrokkari-kellonsoittajasta todellisen hahmon upeilla liikkeillään ja laulullaan. Ei ole myöskään missään näytelmässä nähty hieman metriä pitempää poikaa heiluttamassa mahaa ja huutamassa: "Alastomia naisia!"
Miinusta oli näyttelijöiden esilläolo ennen esitystä ja väliajalla. Tällainen rikkoo teatterin illuusion. Näyttelijät tajutaan näyttelijöinä eikä pelkästään roolihahmoinaan. Tämä söi hieman muuten loistavaa tunnelmaa.
Yksinkertaisuudessaan näytelmä oli upea kokonaisuus, joka todisti että yksinkertainen lavastus voidaan täydentää onnistuneella näyttelijäntyöllä. Ehdottomasti katselemisen arvoinen kokemus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti