Juoppohullun päiväkirja (elokuva-arvostelu)

Kävin eilen katsomassa ensi-iltansa saavan "Juoppohullun päiväkirja"-elokuvan. Teos perustuu Juha Vuorisen suosittuihin samannimisiin kirjoihin ja sen on käsikirjoittanut sekä ohjannut Lauri Maijala, nuori 25-vuotias teatteriohjaaja-opiskelija Teatterikorkeakoulusta.

Elokuva oli positiivisessa mielessä odotukset ylittävä. Trailerin ja ennakkomateriaalin perusteella olin olettanut elokuvan olevan hyvin perinteinen "perus-juonella" kulkeva tarina, jossa on selvä alku, keskikohta ja loppu ja päähenkilö kasvaisi ihmisenä. Lopputulos oli kuitenkin se että juuri päiväkirjamaisesti elokuva eteni päivä päivältä, aloittaen aina uuden tarinan mutta kuitenkin pitäen yllä jonkinlaista jatkuvuutta jolloin elokuvassa oli kuitenkin juoni. Päähenkilö ei oppinut yhtään mitään vaan pysyi täydellisenä rappio-alkoholistina. Kielenkäytöltään ja sisällöltään elokuva jakaa mielipiteet todella vahvasti: tätä joko rakastaa tai inhoaa. Itse voin sanoa että rakastin tätä. Elokuva edusti juuri sellaista uudenaikaista, absurdia ja "outoa" esittävän taiteen muotoa, jolla toivoisin olevan tulevaisuutta tällä alalla. Teos oli Lauri Maijalan esikoisteos ja hän otti suuren riskin tehdessään tämän tyyppisen elokuvan. Se kuitenkin osoittautui vaivan arvoiseksi: vastaavanlaista ei ole Suomessa ennen nähty ja siksi nostankin hattua herra Ohjaajalle.

Leikkaaja ja editoijat olivat myös tehneet hyvää työtä. Päähenkilö Juhan ja hänen juoppoystäviensä ryyppykohtaukset oli toteutettu upeasti ja taidokkaasti. Kuvapätkien yhdistäminen nopeilla leikkauksilla ja musiikin soittaminen samalla voimakkuudella dialogin ja ääniefektien kanssa loi kohtaukseen sopivaa sekavuutta, melua ja hulluutta mikä teki siitä juuri niin järjetöntä kuin juoppojen meno yleensäkin on. Musiikkien tekijälle, Kerkko Koskiselle myös iso käsi oudoista ja mielenkiintoisista kappaleista ja äänistä: ne oliva tärkeänä osana tekemässä elokuvasta juuri sitä outoa ja uudenlaista hulluutta kuin se oli.

Näyttelijöiden roolityöskentely oli todella upeaa ja antoisaa katseltavaa. Päähenkilöä Juhaa esittävä Joonas Saartamo oli tehnyt rankkaa taustatutkimusta ja paneutumista roolihahmoonsa ryyppäämisen ja valvomisen kautta. Lopputuloksena oli syntynyt hullu eläin nimeltä Juha Berg. Tätä ei voi kuin ihailla. Krista Kososen rooli Tiinana herätti myös kiinnostusta: ensimmäinen laatuaan oleva rooli Kososelle ja hän veti sen hyvin: hieman "jännä" nainen, joka yritti peittää raivoaan monessa kohtaa, kuitenkin sen myös ulos päästäen oli hupaisaa katseltavaa. Myös Juhan ystävää Kristiania esittävä Santtu Karvonen saa minulta paljon pointseja: näyttäytyminen alasti koko Suomen kansalle on juuri sitä, mihin jokaisen näyttelijän pitäisi kyetä. Eniten ihailua kuitenkin herätti Mikaelia näytelleen Johannes Holopaisen roolityö. Tämä oli nuorelle Teatterikorkeakoulun viidennen vuoden opiskelijalle ensimmäinen pitempi elokuvarooli ja odotukseni olivat suuret. Ilmestyessään kuviin ensimmäisen kerran ja ottaessaan hahmolleen kuuluvan sekopäisen ilmeen, olin jo aivan myyty. Pidemmälle mentäessä olin pakahtua onnesta: Holopainen hallitsi tämän saksalaiseen erotiikkaan erikoistuneen, sotahullun perverssin roolin ihanasti. Hänellä jos kenellä on loistava tulevaisuus edessä näyttelijänä.

Jos jotain miinusta pitäisi sanoa niin se että elokuva kärsi perinteisestä kirjoihin perustuvien elokuvien ongelmasta: tiivistäminen. Juha Vuorisen kirjoihin hieman paneutuneena tiedän että esimerkiksi Tiinalla on paljon suurempi rooli tarinoissa mutta elokuvassa hänellä ei tuntunut olevan samanlaista merkitystä. Tämä tiestysti johtuu juuri tiivistämisestä sillä ei ole helppoa tiivistää montaa kirjaa yhdeksi 1,5 h elokuvaksi. Ongelma on onneksi ratkaistavissa esimerkiksi jatko-osalla, josta ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat jo puhuneet.

Loppujen lopuksi elokuva oli loistava, ratkiriemukas ja aivan uudenlainen askel suomalaisessa elokuvakulttuurissa. Tällaisia teoksia saisi tulla lisää ja osa elokuva- ja teatterialan tulevaisuutta. Lauri Maijalan kaltainen nuori ohjaaja edustaa elokuvan uutta aikakautta ja hänellä on toivottavasti edessä loistava ura valitsemallaan alalla. Suosittelen elokuvaa kaikille mustan huumorin ja oudon taiteen ystäville sekä niille, ketkä haluavat kokea jotain aivan uutta.

Vuosaari (elokuva-arvostelu)

Vajaa kaksi viikkoa sitten kävin katsomassa ensi-iltansa saavan uuden suomalaisen draamaelokuvan "Vuosaari". Elokuvan on ohjannut tunnettu Aku Louhimies ja myös hänen lisäkseen sen ovat käsikirjoittaneet Mikko Kouki ja Niina Repo.

Elokuva oli ihana ja uskomattoman upea teos. Se oli karu mutta samalla hyvin kaunis ja realistinen kuvaus nykypäivän tavallisista, ongelmia omaavista ihmisistä ja heidän kaipuustaan löytää rakkautta elämässään. Se ei kaunistellut vaan näytti niitä karuja puolia suomalaisten elämästä. Elokuva muistutti hieman Louhimiehen aikaisempaa teosta "Paha maa", joka on yksi upeimpia suomalaisia elokuvia. Nähtyäni tämän elokuvan mainokset, osasin odottaa jotain "Paha maa":n kaltaista. Nähtyäni itse elokuvan olin sanaton: mahtavin suomalainen elokuvateos pitkään aikaan. Aku Louhimiehen elokuville ominaisia piirteitä ovat juuri niiden karu tarina ja synkkä miljöö eli sellaista mikä tekee suomalaisesta elokuvasta todella upea. Kun päälle lisättiin vielä kiroilua, väkivaltaa ja muutama seksikohtaus, suuri mestariteos oli valmis.

Teoksen visuaalinen ulkoasu oli myös toimiva ja herätti tunteita. Tummat värisävyt olivat osatekijänä sille elokuvan synkkyydelle ja realistisuudelle, jotka tekivät siitä sen kauniin suomalaisen teoksen. Elokuvan musiikkien valinta herätti trailerin nähdessä pientä epäilyä: suomalaisessa elokuvassa Robbie Williamsin musiikkia? Kun elokuvan oli katsonut loppuu, huomasi, että kappalevalinta elokuvaan oli juuri täydellinen.

Roolisuoritukset olivat upeaa katseltavaa. Näyttelijäkaartissa oli mukana monia tunnettuja suomalaisia nimiä, joista jokainen osasi loistaa omalla tyylillään. Elokuvasta löytyi myös muutama hieman tuntemattomampi ulkomainen nimi, kuten Lenna Kuurmaa, Deogracias Masomi sekä Sean Pertwee. Heidän läsnäolonsa ei suomalaista elokuvakokonaisuutta kuitenkaan pilannut, päinvastoin. Heidän roolihahmonsa olivat hyvin keksittyjä ja he istuivat rooleihinsa kuin valetut. Suomalaisista näyttelijöistä ihalua herätti Amanda Pilke roolissaan huomionkipeänä teinityttönä sekä Laura Birn narkkarijuoppona. Niissä varsinkin oli jotain niin upeaa ja herkkää.

Loppujen lopuksi elokuva oli mahtava ja todella fantastinen suomalainen teos, jollaista ei ole pitkään aikaan nähty. Nähtyäni sen halusin heti nähdä sen uudestaan. Suosittelen kaikille suomalaisen elokuvan ystäville sekä ehdottomasti Louhimiehen faneille - ette tule pettymään.

Hulluna Saraan (elokuva-arvostelu)

Reilu kolme viikkoa sitten kävin katsomassa samana päivänä ensi-iltansa saaneen suomalaisen romanttisen komedian "Hulluna Saraan". Elokuvan ovat käsikirjoittaneet Katri Manninen ja Samuli Valkama, joka on myös ohjannut elokuvan.

Teos oli pienoinen pettymys. Näyttelijäkaartia selattuani ja tuotantoyhtiön nimen (Bronson Club, tuottanut mm. elokuvan "Veijarit") nähtyäni odotukseni olivat korkealla ja toivon näkeväni suomalaista laatuelokuvaa. Katsoessani elokuvaa odotukseni kuitenkin romahtivat täysin. Elokuvan juoni niin kliseinen amerikkalaisen elokuvan juoni kuin voi olla. Vaikka elokuvan pääosaa näyttelikin Lost-tv-sarjasta tuttu Emilie de Ravin, ei elokuvan silti tarvitse muuttua täysin puuduttavaksi jenkkikamaksi. Tapahtumat, henkilöt ja heidän väliset suhteet; kaikki ne täyttivät stereotyyppisen amerikkalaiskomedian piirteet. Juoni oli niin ennalta-arvattava että keskivaiheessa alkoi tuntua jo tylsältä. Ainoa plussa oli se että kyseessä oli kuitenkin suomalainen miljöö ja suurin osa näyttelijöistä oli suomalaisia. Sen ansiosta elokuvan kuitenkin jaksoi katsoa. Harvoin kuitenkaan törmään suomalaiseen elokuvaan, jota en mielelläni katsoisi uudestaan.

Näyttelijöiden roolityöt olivat onneksi hienoa katsottavaa. Varsinkin Jussi Nikkilän roolityö arkana ja selkärangattomana Villenä teki suuren vaikutuksen. Hän oli niin munaton jätkä kuin voi ja olla. Myös Villen isää Taistoa näyttelevä Ville Virtanen onnistui häikäisemään fyysisellä ilmaisullaan ja olemuksellaan. Pääosaa Saraa näyttelevä Emilie de Ravin hallitsi roolinsa ja toi karismallaansa elokuvaan pientä kipinää, kuitenkin samalla tehden siitä turhan jenkkimäisen.

Lyhyesti sanottuna elokuva oli pettymys eikä mikään nautittava katselukokemus. Siitä teki suomalaisen vain sen miljöö ja osa näyttelijöistä, muuten sitä olisi voinut sanoa kehnoksi romanttiseksi jenkkikomediaksi. Sen kuitenkin katsoi. En suosittele elokuvaa suomalaisen elokuvan ystäville mutta amerikkalaisen elokuvan ystäville voi olla mielekäskin kokemus.

Rat King (elokuva-arvostelu)

Noin kolme viikkoa sitten kävin katsomassa edellisellä viikolla ensi-iltaa tulleen suomalaisen elokuvan "Rat King". Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Petri Kotwica.

Elokuva oli hyvin poikkeavanlainen teos vakiintuneessa käsityksessä suomalaisesta elokuvasta. Päähenkilöt olivat tavallisia ihmisiä mutta heille tapahtuneet sattumukset eivät olleet kovin vakuuttavia: montako kertaa kohtaat hullun tietokonepelaajan, joka kutsuu sinut peliin, jonka tarkoitus on tappaa sinut? Elokuvan henki ei muutenkaan ollut hirveän suomalaismainen. Välillä minusta tuntui kuin olisin katsellut jenkkileffaa. Toisaalta, juuri tämä piirre saattoi tehdä siitä myös kiinnostavan: amerikkalaishenkinen jännityselokuva suomalaisilla näyttelijöillä ja miljööllä. Sitä oli mielenkiintoista seurata. Suurin osa epäkohdista liittyi pelillisiin virheisiin ja puutteisiin mutta näitä ei huomaa katsoja, joka ei ole perehtynyt pelien maailmaan. Elokuvan loppu jäi myös hieman vajaaksi. On sinänsä nerokasta laittaa kysymyksiä herättävä lopetus mutta uskoisin että tällä kertaa katsoja jätettiin liian epävarmaksi.

Lavastus oli virolaisen Jaagup Roometin työtä ja siinä ei ollut mitään moittimista. Peliriippuvaisen Jurin pimeä huone kaikkine näyttöineen, johtoineen ja tietokoneen osineen näytti pelottavan hyvin sitä, mihin peliriippuvaisuus johtaa. Kyseessä oli muutenkin sen tyylinen elokuva, jossa lavastaja saa käyttää mielikuvitustaan.

Roolisuorituket olivat hyvin tehtyjä ilman kummempaa moittimista. Max Ovaska teki vakuuttavan roolin peliholisti Jurina ja kunnon maskeerauksella kokonaisuus oli valmis. Elokuva oli sellainen että katsoja ei muutenkaan kiinnittänyt hirveästi huomiota näyttelijöiden suorituksiin vaan visuaaliseen ulkoasuun. Tämä on mm. yksi niitä seikkoja, mitkä tekivät elokuvasta melko epäsuomalaistyylisen. Roolisuorituksista ei vain tuntunut saavan mitään irti.

Tiivistettynä elokuva oli kiinnostava muttei kuitenkaan niin suomalainen kuin olisi toivonut. Se ei ollut elokuvataiteen riemuvoitto mutta kyllä sen katsoo ihan vain tarinankin takia. Suosittelen kaikille elokuvien ystäville.

HOMO! ( Suomen Kansallisteatteri )

7. tammikuuta kävin katsomassa yhden tämänhetkisistä kohuteoksista, Pirkko Saision musikaalinäytelmän "HOMO!" tai kuten sitä on kutsuttu, "outojen ooppera". Saisio on itse myös ohjannut näytelmän.

Teos häkellyttävän upea kokonaisuus, jollaista ei ole ennen nähty. Pirkko Saisio, joka on muutenkin tunnettu erikoisista teksteistään, ylitti itsensä todella tällä tekeleellä. Juoneltaan se oli melkoisen epäselvä mutta tämä ei haitannut. Pienen juonirungon siitä saattoi erottaa ja sen ympärille rakentui useita melko abstraktilta vaikuttavia elementtejä ja tapahtumia, mitkä saivat katsojan suun ammolleen. Näytelmän lopussa eräs päähenkilöistä jopa kyseenalaisti koko teoksen sanoman, mikä hämmensi. Koko loppukohtaus oli todella erikoinen ja täysin ennalta arvaamaton. Näytelmä otti todella hyvin kantaa tämän päivän homouden syrjintään ja siihen liittyviin kysymyksiin, välillä ehkä epäselvällä tavalla mutta silti kaiken tuntui ymmärtävän. Nimen alaotsikko "anarkistinen musiikkifarssi" herätti jo hieman epäilyjä siitä, millainen näytelmä mahtaa olla. Sen nähtyään voi sanoa että lause piti paikkansa, hyvällä tavalla. 

Näytelmän lavastus oli melko yksinkertainen, mikä on ominaista modernimmalle teatterille. Yksinkertaiset elementit tekivät kuitenkin tehtävänsä eikä mitään jäänyt kaipaamaan. Siitä kunnia Kati Lukalle. Myös Tarja Simosen suunnittelema puvustus oli toteutettu upeasti ja jäi mieleen. Missään muualla ei voi nähdä näitä tunnettuja miesnäyttelijöitä nahkahousuissa, vaaleanpunaisessa natsiunivormussa, piukoissa merimiesvaatteissa, balettitanssijan tutuissa tai monissa niissä muista erikoisista asusteista.

Jussi Tuurnan säveltämät musiikit herättivät odotuksia kun niiden tiesi olevan uusia, täysin tuntemattomia ja tätä tekstiä varten tehtyjä kappaleita. Kappaleet olivat kuitenkin upeita ja niitä jaksoi kuunnella. Sanoitukset olivat melko mielenkiintoisia mutta niin koko näytelmä. Erityisesti mieleen jäivät kappaleet "Moritzin ja Atikin pieni duetto", jonka esittivät Johannes Holopainen ja Olavi Uusivirta sekä "Rebekan laulu", jonka esitti Anna Paavilainen. Niissä kappaleissa oli intensiivisyyttä ja jotain sanoin kuvaamattoman upeaa tehoa ja yhdistettynä upeisiin koreografioihin, nautinnollinen kokonaisuus oli valmis. Orkesterin mukaantuominen osaksi esitystä oli toimiva ratkaisu ja jossain kohtia se toi mukaan myös humoristisia piirteitä.

On varmaan turha edes mainita valo-ja äänitekniikan panoksen tärkeyttä tämän näytelmän osalta. Päähahmoihin kohdistetut spotit ja eri värimaailmat olivat elintärkeä elementti esityksen toimivuuden kannalta ja siitä kunnia kuuluu Ville Leppilahdelle, Jussi Matikaiselle ja Matti Tiilamalle.

Roolisuoritukset olivat, valehtelematta, henkeäsalpaavan upeita. Näyttelijät, joita ei ollut ennen nähnyt vastaavanlaisissa rooleissa, yllättivät jokainen omalla suorituksellaan. Usealla näyttelijällä oli monta roolia ja jokaisen he hoitivat hienosti, välillä vaihtaen hahmoa lennossa. Erityistä ihailua herätti kuitenkin Johannes Holopaisen roolisuoritus Moritzina, homoseksuaalina au pairina. Teatterikorkeakoulusta työharjoittelua suorittavan Holopaisen ilmaisu oli uskomattoman upeaa katsottavaa. Tanssiessaan saattoi jo luulla hänen lantion irtautuvan kehostaan. Hänen upean vahvaa ja pistävää ääntä kuunnellessa nousivat ihokarvani valehtelematta pystyyn. Ei ole epäilystäkään että hän tulee menestymään valitsemallaan urallaan.

Loppujen lopuksi näytelmä oli häkellyttävän upea ja suorastaan ihana esitys. Suosittelen kaikille vähänkään modernista teatterista kiinnostuneille ja myös muille. Tämä on sellaista, mikä todella ottaa kantaa ja se on hyvä asia. Iso kunnianosoitus Pirkko Saisiolle tästä mahtavasta teoksesta.

Varasto ( elokuva-arvostelu )

Kävin viime viikon perjantaina katsomassa juuri tulleen uuden suomalaisen komedian "Varasto". Elokuvan on ohjannut Taru Mäkelä ja käsikirjoittanut Veli-Pekka Hänninen Arto Salmisen samannimisen romaanin pohjalta.

Elokuva oli riemastuttava ja nauruhermoja koetteleva upea teos. Se oli juuri sitä, mikä tekee suomalaisista elokuvista niin loistavia: tavallisten ihmisten elämästä kertova tarina. Henkisesti lapsen tasolle jääneen keski-ikäisen Rouskun kasvutarina on samalla sekä herkkää että humoristista katseltavaa.  Kaikki elokuvassa tapahtunut olisi voinut tapahtua todellisuudessakin. Kun on hyvä juoni niin ei tarvita miljoonien arvoisia tehosteita ja stuntteja. Moneen vuoteen ei olla Suomessa onnistuttu tekemään yhtä loistavaa komediaa. Nostan siis hattua Veli-Pekka Hänniselle tästä hienosta dramatisoinnista. Häiritsemään jäi elokuvan nimi: juonen ja tapahtuminen kannalta nimi "Varastomies" olisi kuulostanut osuvammalta.

Roolisuoritukset olivat onnistuneita ja niihin oli valittu juuri sopivat näyttelijät. Päähenkilö Antero Rouskua esittävä Kari-Pekka Toivonen on nähty juoppona linnakundina, kaidalta tieltä eksyneenä lääkärinä, kapellimestarina ja monessa muussa roolissa. Nyt hänet nähtiin keski-ikäisenä duunarina. Kyseessä on siis hyvin muuntautumiskykyinen näyttelijä. Tämä kuitenkin oli hänen ensimmäinen tavallisen ihmisen roolityö mikä oli upeaa. Samaa voin sanoa Karitaa näyttelevästä Minttu Mustakalliosta: joskus olen nähnyt hänet kilttinä kotiäitinä, nyt näin hänet "kierona ämmänä". Rouskun työkaveria Ranista näytellyt Aku Hirviniemi on aina häikäisevä. Hänellä oli suhteellisen pieni mutta merkittävä rooli ja senkin hän veti upeasti läpi. Ensimmäisen kerran näin hänet myös tosissaan näyttelevän suuttunutta ja agressoitunutta. Kaksi kohtaa elokuvassa kuitenkin jäivät erityisesti mieleen. Ensimmäisenä Kari-Pekka Toivosen "mielenkiintoinen" huuto hänen ollessaan Karitan kanssa "sängyssä". En tiedä nauttiko hän siitä vai oliko hän tuskissaan. Toinen oli Vesa-Matti Loirin lyhyt sivurooli Karitan äidin miesystävänä. Hän oli niin stereotypiamainen suomalaismies: kalja kädessä jääkiekkoa katsellessa olohuoneen sohavalla.

Loppujen lopuksi elokuva oli mahtava ja ehdottomasti katselemisen arvoinen kokemus. Tällaisia huumorielokuvia tulee vain kerran muutamassa vuodessa ja ne ovat aina loistavia. Ei ole suomalaisen elokuvan voittanutta.

Hiiriä ja Ihmisiä ( Tampereen Teatteri )

Viime keskiviikkona kävin katsomassa Tampereen Teatterissa John Steinbeckin omasta samannimisestä romaanistaan dramatisoiman näytelmän "Hiiriä ja Ihmisiä". Näytelmän on suomentanut Juha Siltanen ja ohjannut Tommi Auvinen.

Näytelmä oli herkkä ja dramatiikkaa täynnä oleva upea tekele. Tarina kahdesta kaveruksesta, jotka joutuvat aina toisen takia vaikeuksiin ja silti jaksavat välittää toisistaan: miten kaunista. Kun tällaiseen kehyskertomukseen oli laitettu pari hieman vanhempaa näyttelijää, syntyi näiden välille jännä kontrasti. Olen lukenut myös näytelmän romaaniversion ja se antoi ymmärtää että päähenkilöt George ja Lennie olisivat olleet hieman nuorempia. Nähdessäni hahmot lavalla koin siis pienimuotoisen yllätyksen. Se kuitenkin kääntyi lopulta positiiviseksi. Itse tarina oli riemukasta katseltavaa: hieman yksinkertaisen Lennien selviäminen eri sosiaalisissa tilanteissa ja Georgen selvästi näkyvä kyllästyminen näihin konflikteihin nosti hymyn kasvoille. Erona romaaniversioon oli myös se että näyttämöllä nähtävässä versiossa voi tapahtua useita asioita samaan aikaan. Kirjassa esimerkiksi kohta, jossa eräs heidän työtovereistaan kertoo koiransa saaneen pentuja ja joista Lennie vaatii Georgea pyytämään yhtä hänelle omaksi, oli lavalla voitu yhdistää samaan aikaan tapahtuvaksi kun kirjassa ne olivat eri aikaan. Teksti oli myös paljon intensiivisempi ja kiinnostavampi lavalla nähtynä kuin kirjasta luettuna.

Esityksen lavastus oli toteutettu nerokkaasti ja loppujen lopuksi melko yksinkertaisesti. Kaikki elementit olivat lavalla koko ajan esillä mutta tässä kohtaa astui esiin teatterin kantava voima: valotekniikka. Oikealla valojen käytöllä sama lavastus saatiin muutettua joen rannaksi, työntekijöiden oleskelutilaksi ja moneksi muuksi. Ne loivat myös jokaiseen paikkaan tilanteen vaatiman tunnelman. Valojen lisäksi äänellä oli suuri merkitys tässä esityksessä. Musiikki ja erilaiset ääniefektit loivat tähän hieman koomiseenkin näytelmään dramaattisuutta ja jännitystä, mikä teki siitä ehjän kokonaisuuden. Jos jotain miinusta kuitenkin oli niin näytelmän kahdessa kohtauksessa esiintynyt aseella ampumisen efekti: se oli melko epäaito ottaen huomioon näytelmässä olleen aseen pienen koon. Se kuulosti enemmänkin haulikolta ja siinä oli liikaan kaikua. Hieman tunnelmaa se latisti mutta ei ratkaisevasti esityksen kannalta.

Roolisuoritukset olivat upeaa katsottavaa ja jättivät suun ammolleen. Varsinkin Ville Majamaan rooli vähä-älyisenä kaverina teki vaikutuksen. Hänen näyttelemisensä oli niin aitoa että hänen saattoi uskoa olevan oikeasti tuollainen. Roolivalinnat oli myös tehty ajatuksella. Curleyta näyttelevä Risto Korhonen oli kuin luotu tähän pienen ja pippurisen äijän rooliin. Vaikkakin näyttelijät olivat paljon vanhempia kuin kirja antoi ymmärtää niin loppujen lopuksi sen huomasi sopivan paremmin tarinaan ja henkilöiden profiileihin. Erityismaininta Candyn koiraa näytelleelle Nallelle: tuntui kuin se olisi tiennyt mitä tehdä kun se osasi tuijottaa omistajaansa ja vinkua oikeilla hetkillä.

Esitys oli loppujen lopuksi mielenkiintoinen ja ehdottomasti katsomisen arvoinen. Se saattaa vaikutta joissain kohtia tylsältä mutta perinteisellä teatterilla on aina kannattajansa ja se säilyttää suosionsa. Tällaista taidetta jaksaa aina katsoa ja kyllä se riemastuttaa.

Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri ( elokuva-arvostelu )

Pari viikkoa sitten kävin katsomassa jälleen uuden suomalaisen elokuvan "Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri". Teoksen on ohjannut Kummeleista tunnettu Matti Grönberg ja sen ovat käsikirjoittaneet Timo Kahilainen ja Heikki Salo.

Elokuva oli riemastuttava ja hauska. Genreltään se oli merkitty koko perheen elokuvaksi ja sitä se olikin. Se nauratti sekä pieniä lapsosia että vähän isompia aikuisia. Taas nähtiin että hyvän elokuvan voi tehdä ilman miljoonien tehosteita ja lavastuksia. Juoneltaan se oli melko simppeli ja lähes ennalta arvattava mutta kun peruskaava oli yhdistetty aivan uuteen miljööseen ja henkilöihin, se ei haitannut. Vaikka elokuvan nimikkohenkilö, Herra Heinämäki onkin ollut perinteisesti lastenohjelma-hahmo, tässä elokuvassa sitä ei edes huomannut. Kun riemukkaaseen komediaan oli lisätty vielä jännitystä, koko perheelle sopiva tekele on valmis.

Lavastus oli toteutettu hyvin ja melko yksinkertaisissa puitteissa. Koko elokuva oli kuvattu maaseudulla eli ruuhkaisessa kaupungissa kuvaamisen vaikeuksia ei ollut. Erityisesti ihailua kuitenkin herätti elokuvassa esiintyneen leipuri Kakelbergin "The Kakkukone". Sitä katsoessa saattoi vain ihmetellä millainen mielikuvitus on ollut henkilöllä, joka keksi sen.

Näyttelijöiden roolityö oli sellaista lastenelokuvan mukaista tasoa ilman kummempia moittimisia. Erityisesti riemastuneisuutta herätti Jukka Rasilan roolityö poliisipäällikkö Mutkana: sille nenästä vääntämiselle ja heilumiselle ei voinut olla nauramatta. Elokuvassa oli myös paljon lapsinäyttelijöitä. Heidän suorituksensa olivat myös onnistuneita omalla tasollaan. Erään lapsinäyttelijän, Atte Reunasen roolityö ja hänen tyylinsä näytellä hieman häiritsi. Näytellessään televisiossa ja elokuvassa hän kuulostaa samalta kuin näytellessään teatterin lavalla. Tällaista ilmiötä näkee yleensä vain vanhoissa elokuvissa kun näyttelijöillä ei vielä ollut kameranäyttelemisen oppiainetta teatterikouluissa. Mutta ehkä syy on myös siinä: Reunanen ei ole saanut koulutusta näyttelemisestä joten hänen työnjälkensä on sen mukaista.

Loppujen lopuksi elokuva oli onnistunut ja katsomisen arvoinen. Kyllä huomaa ettei ole vanhojen Kummeli-konkareiden taito vielä ruostunut, yhä syntyy riemukasta viihdettä.