Tarzan (Helsingin Kaupunginteatteri)

Helsingin Kaupunginteatteri toi keväällä 2014 ohjelmistoonsa David Henry Hwangin käsikirjoittaman, tunnettuun Disney-elokuvaan perustuvan broadway-musikaalin Tarzan. HKT:n version on ohjannut Kari Rentola ja se sai suomenkieliset kantaesityksensä suurella näyttämöllä 20.- ja 22. maaliskuuta. Kaikkien tunteman viidakkomiehen elämäntarinaa kertova klassikkoteos houkuttelee lippuluukulle kaikenikäiset vauvasta vaareihin ja musikaali onkin ollut kuluneen vuoden ajan teatterin vetonaula, keräen jokaiseen esitykseen lähes täyspäisen yleisön.

Ensimmäisen puolen tunnin aikana näytelmän broadway-lähtöisyys käy selväksi mahtipontisten laulujen ja lavasteidensa kautta. Phil Collinsin sävellykset ovat korvamatoja, jotka jäävät soimaan päähän koko loppuillaksi, näin varmistaen katsojien fiilistelevän esitystä pitkään. Ikävä kyllä laulujen suhde puheilmaisuun oli monesti melko lineaarista kappaleiden tullessa toisensa perään, välissään parhaimmillaan vain valovaihdos. Näyttelijöiden voimakkaat tulkinnat kappaleista kuitenkin lunastivat yleisön mielenkiinnon, eikä kukaan varmasti jäänyt kylmäksi Jon Jon Geitelin (Tarzan) ja Raili Raitalan (Jane) koskettavasta duetosta.

Merkille pantavaa oli Tarzanin sekä apinoiden fysiikka ja oleminen näyttämöllä. Jokainen esiintyjä oli onnistunut löytämään liikkeistään sisäisen apinansa ja viimeisen päälle viilatun koreografian avulla katsojien edessä saattoi avautua autenttinen apinametsä. Tyylilajillensa ominaiseen tapaan lavasteissa ei myöskään oltu pihistelty, vaan näyttämö oli ahdattu täyteen vihreää tekokasvillisuutta, köynnöksiä ja tietenkin liaaneja. Orkesteria ei lavalle oltu mahdutettu, mutta katsoja saattoi takaseinässä olevista näytöistä nähdä kapellimestari Risto Kupiaisen jokaisen kädenliikkeen yhtyeelle, joka soitti ”viidakon kätköissä”.

Näyttelijäntyö oli yleisvaikutelmaltaan viihdyttävää katseltavaa, vaikka se menikin usean esiintyjän kohdalla esittämisen puolelle. Tyylilajinsa hahmoille ominaisena piirteenä se voitiin kuitenkin antaa anteeksi ja esimerkiksi toisella puoliajalla tapahtunut dramaattinen, helposti ylinäyteltävä kohtaus oli Panu Vauhkoselta vangitsevan katseen arvoinen suoritus. Henkilökohtainen suosikkini oli Pekka Hiltusen roolityö Terkinä, veikeänä ja klassisena päähenkilön sidekick-hahmona.

Perinteisen esittävän taiteen edustajana musikaali on tyylilajissaan onnistunut spektaakkeli, joka pitää yleisön kiinnostuksen yllä alusta loppuun. Lähtökohtaisesti lapsille suunnattu tarina herättää aikuisessakin katsojassa vahvoja tunteita ja pienistä dramaturgisista puutteistaan huolimatta HKT:n Tarzan on ainutlaatuinen tulkinta, jonka nähnyt voi vielä salista poistuessaankin kuulla apinoiden kuninkaan pitkälle kantavan kiekaisun.   

Carnage (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kävin lauantaina katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa Yasmina Rezan näytelmän ”Carnage”. Kyseisen tulkinnan oli ohjannut Tiina Lymi ja rooleissa esiintyivät Minna Haapkylä, Jonna Järnefelt, Carl-Kristian Rundman sekä Pekka Strang. Tyylilajillisesti näytelmä on komedia, tarkemmin luokiteltuna farssi, jolle ominaisia piirteitä kuten yksinkertaisen lavastekuvan ja edestakaisin juoksentelua se sisällytti itseensä.

Näytelmä lähti liikkeelle melko laiskasti, mutta ensimmäisen neljänneksen jälkeen alkoi tapahtua. Siitä eteenpäin esitys olikin ”punchlineja” toisensa perään. Nauru pääsi tulemaan, mutta en ole varma johtuiko se esityksen hauskuudesta vai siitä, että muu yleisö räkätti kuin viimeistä päivää. Esityksen merkittävin osa-alue oli näyttelijäntyön seuraaminen, mikä teki tästä farssista onnistuneen. Näyttelijäntyöllisesti haastavan kännitilan esittämisestä Minna Haapkylä suoriutui kiitettävästi.

Visuaalisen dramaturgian puolesta esitys oli tylsä. Lavastus oli toteutettu ”tårta på tårta”-hengessä, eli kaikki oli sitä miltä näytti. Valojen avulla hallittiin sujuvasti näytelmän ajankulkua, mutta sen suurempaa sisältöä ei niistä saanut irti. Kyseessä oli kuitenkin HKT:n kaltaisen laitosteatterin suuria lipputuloja kahmiva komedia, joten omassa kontekstissaan se oli onnistunut ja katsomisen arvoinen teos.

Carnage (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kävin lauantaina katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa Yasmina Rezan näytelmän ”Carnage”. Kyseisen tulkinnan oli ohjannut Tiina Lymi ja rooleissa esiintyivät Minna Haapkylä, Jonna Järnefelt, Carl-Kristian Rundman sekä Pekka Strang. Tyylilajillisesti näytelmä on komedia, tarkemmin luokiteltuna farssi, jolle ominaisia piirteitä kuten yksinkertaisen lavastekuvan ja edestakaisin juoksentelua se sisällytti itseensä.

Näytelmä lähti liikkeelle melko laiskasti, mutta ensimmäisen neljänneksen jälkeen alkoi tapahtua. Siitä eteenpäin esitys olikin ”punchlineja” toisensa perään. Nauru pääsi tulemaan, mutta en ole varma johtuiko se esityksen hauskuudesta vai siitä, että muu yleisö räkätti kuin viimeistä päivää. Esityksen merkittävin osa-alue oli näyttelijäntyön seuraaminen, mikä teki tästä farssista onnistuneen. Näyttelijäntyöllisesti haastavan kännitilan esittämisestä Minna Haapkylä suoriutui kiitettävästi.

Visuaalisen dramaturgian puolesta esitys oli tylsä. Lavastus oli toteutettu ”tårta på tårta”-hengessä, eli kaikki oli sitä miltä näytti. Valojen avulla hallittiin sujuvasti näytelmän ajankulkua, mutta sen suurempaa sisältöä ei niistä saanut irti. Kyseessä oli kuitenkin HKT:n kaltaisen laitosteatterin suuria lipputuloja kahmiva komedia, joten omassa kontekstissaan se oli onnistunut ja katsomisen arvoinen teos.

Lauantai (Suomen Kansallisteatteri)

Vanha äijä, joku klassikko ja tennis, joka myöhemmin osoittautui squashiksi olivat ne kolme sanaa, jotka tulivat mieleen kun katsoin mainosta Ian McEwanin näytelmästä ”Lauantai”. Tämä englantilaisen nykykirjailijan vuonna 2005 kirjoittama teos on nyt dramatisoitu Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Pitihän tämä käydä katsomassa.

Esitys alkaa kahden veteraanin, Seppo Pääkkösen ja Petri Liskin astuessaan lavalle, esittäen olevansa pukuhuoneessa ja aikeissa pelata squashia miesten kesken. Käsiohjelman ja ensimmäisen näytöksen perusteella squashin olisi luullut olevan näytelmän kantava elementti, mutta näin olikin vain ensimmäisessä näytöksessä. Esityksen ensimmäinen ja toinen puoliaika olivatkin kuin kaksi eri maailmaa: toisessa välkkyi valot ja käytiin todellisuuden rajoilla, toisessa lava oli ”pesty” ja tunnelma kuin suurperheen koti-illassa. Ratkaisu oli hämmentävä, mutta toi jotain hienon hienoa kontrastia esitykseen. Kun on ensimmäisen näytöksen ajan saanut seurata valojen kanssa harjoiteltua tarkkaa koreografiaa ja aistia painostavaa äänimaailmaa, oli toinen näytös mukavan keveää ja yksinkertaista mikä antoi tilaa näyttelijäntyölle.

Kuten edellä mainitsin, ensimmäinen näytös oli pitkään ja tarkkaan harjoiteltua lavatyöskentelyn ja ääni- ja valotekniikan yhteen synkronoitua koreografiajuoksua. Valoteknikon hitaasti tehdyt himmennykset ja valojen vaihdokset tapahtuivat ihanteellisen sopivalla tempolla, jolloin muutoksen huomasi mutta vaihdos tapahtui kauniin sulavasti. Äänimaailma käytti rohkeasti ensimmäisessä näytöksessä vallinnutta squash-teemaa efektoiduilla mailalyönneillään ja pallohallia jäljentävillä ”atmoilla” joista jälkimmäisessä näytöksessä ei ollut tietoakaan. Myös lavastukset olivat kuin eri maailmoista minkä vuoksi väliajan jälkeinen teatterisaliin palaaminen sisälsi silmät pullistavan yllätyksen. Kuin olisin tullut väärään saliin.

Vasta toisen näytöksen aikana näyttelijöiden roolisuoritukset tulivat esille ja pääsivät oikeuksiinsa. Päähenkilön roolissa loistaa Seppo Pääkkönen, jonka supisuomalaisen keski-ikäisen miehen tulkinta sivistyneestä brittiläisestä ei jätä katsojaa kylmäksi. Mieleenjäävimmän roolisuorituksen teki Antti Litja vanhan ja huppelin appiukon hahmossaan. Joissain kohtia en ollut varma, näytteleekö herra Litja vai tuliko takahuoneessa nautittua liikaa rohkaisevia. Suurinta kunnianosoitusta saavat kuitenkin Joonas Saartamo ja Markus Järvenpää gangsterihahmoistaan. Saartamon hahmon Huntingtonin tautia varten luotu fyysinen roolityö piti yllä esityksen jännitettä ja muistutti, miten hän saavuttanut niin paljon tällä alalla.

Yhteenvetona ”Lauantai” oli katsomisen arvoinen esitys. Näytelmä, jossa näytökset ovat kuin omat esityksensä ja joka päästää kaikki teatterin osa-alueet tasapuolisesti oikeuksiinsa. Esitys oli sekä visuaalisen toteuksen että näyttelijäntyön seuraamisen kannalta antoisa kokemus. Ylitse muiden yltäväksi tai teatterimaailman uudeksi suurteokseksi siitä ei ole, mutta illanvieton taidekokemukseksi se oli juuri omaa luokkaansa.

Peer (Lahden kansanopiston Teatteri II-linja)

Vaihteluna tavalliseen kouluarkeen lähdimme luokkaretkelle Lahteen. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään huvittelureissu, vaan opintomatka. Koulumme näyttelijäntyön opiskelijat oli kutsuttu katsomaan Lahden kansanopiston Teatteri II-linjan esitystä ”Peer”. Pääsimme kokemaan yhdenlaisen tulkinnan Henrik Ibsenin runollisesta draamateoksesta.

Esityksestä tuli enemmän mieleen nykytaiteellinen performanssi kuin teatteriesitys. Siinä oli mukana kaikkea: nykyteatteria, nykytanssia, dokumenttiteatteria, musiikkia, laulua ja montaa muuta oli saatu mahdutettua kahden ja puolen tunnin esitykseen. Kaikesta sai hieman maistiaista, mutta mistään ei tullut täyteen. Joissain kohtauksissa lavalla oli liian monta aktiivista elementtiä, jotta niitä olisi voinut kaikkia huomioida. Musiikit olivat hyviä valintoja ja kaunista kuunneltevaa, mutta juuri siksi niitä olisi saanut olla enemmän.

Keskustelimme esityksen jälkeen ohjaajan ja näyttelijöiden kanssa. Keskustelun lomassa paljastui, että ohjaaja oli pyrkinyt esityksessään juonettomuuteen ja demokraattiseen roolijakoon. Taiteellisesti hieno ja erilainen ratkaisu, mutta siihen se jää. Esitys oli ohjaajan sanojen mukaan sarja näyttämökuvia eri tilanteista, jotka liittyivät aiheisiin tämän maailman vääryyksistä, joista hän halusi esityksellään meille saarnata. Itse tunsin Peer Gyntin tarinan ennnestään ja silti oli vaikea pysyä kärryillä. Mitenköhän selviää henkilö, joka ei ole koskaan lukenut Peer Gyntiä? Tämä on niitä esityksiä, joissa pitää tietää kaiken maailman faktoja ennalta jotta esityksestä voisi tajuta jotain.

Näyttelijöiden suoritukset lavalla olivat antoisaa koettavaa ja sen vuoksi esityksen katsoi. Roolijako ja tekemisen määrä näyttämöllä oli kuitenkin liian demokraattista. Kaikkien pitäisi päästä esille ja kaikilla pitäisi olla yhtä pitkät monologit ja yhtä paljon tekemistä lavalla, joten pidetään siis kaikki näyttelijät koko ajan näyttämöllä ja isketään monologia monologin perään, näin se hoituu! Väärin, ei hoidu. Teatteri on teatteri, ei lastentarha, jossa kaikkien lasten on saatava yhtä paljon karkkia ettei tule paha mieli. Esityksessä oli ikävän lineaarisia piirteitä, mitkä tekivät siitä välillä raskaan seurata. Tämä on ehkä kaikkien kansanopiston teatterilinjojen yleinen ongelma, kun pitäisi kyetä näyttämään, mitä kaikkea kaikki ovat oppineet vuoden aikana.

Tyylilajillisesti ”Peer” ei ollut suosikkini, mutta sen silti katsoi mielellään. Tekijät ovat selvästi lahjakkaita taiteilijoita ja heillä on tulevaisuutta tällä alalla. Toivon, että he tulisivat tekemään teatteria monipuolisesti, sillä tällaisille esityksille ei valitettavasti ole tarpeeksi jalansijaa, ainakaan vielä.