Helsingin Kaupunginteatteri toi
keväällä 2014 ohjelmistoonsa David Henry Hwangin käsikirjoittaman,
tunnettuun Disney-elokuvaan perustuvan broadway-musikaalin Tarzan.
HKT:n version on ohjannut Kari Rentola ja se sai suomenkieliset
kantaesityksensä suurella näyttämöllä 20.- ja 22. maaliskuuta.
Kaikkien tunteman viidakkomiehen elämäntarinaa kertova
klassikkoteos houkuttelee lippuluukulle kaikenikäiset vauvasta
vaareihin ja musikaali onkin ollut kuluneen vuoden ajan teatterin
vetonaula, keräen jokaiseen esitykseen lähes täyspäisen yleisön.
Ensimmäisen puolen tunnin aikana
näytelmän broadway-lähtöisyys käy selväksi mahtipontisten
laulujen ja lavasteidensa kautta. Phil Collinsin sävellykset ovat
korvamatoja, jotka jäävät soimaan päähän koko loppuillaksi,
näin varmistaen katsojien fiilistelevän esitystä pitkään. Ikävä
kyllä laulujen suhde puheilmaisuun oli monesti melko lineaarista
kappaleiden tullessa toisensa perään, välissään parhaimmillaan
vain valovaihdos. Näyttelijöiden voimakkaat tulkinnat kappaleista
kuitenkin lunastivat yleisön mielenkiinnon, eikä kukaan varmasti
jäänyt kylmäksi Jon Jon Geitelin (Tarzan) ja Raili Raitalan (Jane)
koskettavasta duetosta.
Merkille pantavaa oli Tarzanin sekä
apinoiden fysiikka ja oleminen näyttämöllä. Jokainen esiintyjä
oli onnistunut löytämään liikkeistään sisäisen apinansa ja
viimeisen päälle viilatun koreografian avulla katsojien edessä
saattoi avautua autenttinen apinametsä. Tyylilajillensa ominaiseen
tapaan lavasteissa ei myöskään oltu pihistelty, vaan näyttämö
oli ahdattu täyteen vihreää tekokasvillisuutta, köynnöksiä ja
tietenkin liaaneja. Orkesteria ei lavalle oltu mahdutettu, mutta
katsoja saattoi takaseinässä olevista näytöistä nähdä
kapellimestari Risto Kupiaisen jokaisen kädenliikkeen yhtyeelle,
joka soitti ”viidakon kätköissä”.
Näyttelijäntyö oli
yleisvaikutelmaltaan viihdyttävää katseltavaa, vaikka se menikin
usean esiintyjän kohdalla esittämisen puolelle. Tyylilajinsa
hahmoille ominaisena piirteenä se voitiin kuitenkin antaa anteeksi
ja esimerkiksi toisella puoliajalla tapahtunut dramaattinen, helposti
ylinäyteltävä kohtaus oli Panu Vauhkoselta vangitsevan katseen
arvoinen suoritus. Henkilökohtainen suosikkini oli Pekka Hiltusen
roolityö Terkinä, veikeänä ja klassisena päähenkilön
sidekick-hahmona.
Perinteisen esittävän taiteen
edustajana musikaali on
tyylilajissaan onnistunut spektaakkeli, joka pitää yleisön
kiinnostuksen yllä alusta loppuun. Lähtökohtaisesti lapsille
suunnattu tarina herättää aikuisessakin katsojassa vahvoja
tunteita ja pienistä dramaturgisista puutteistaan huolimatta HKT:n
Tarzan on
ainutlaatuinen tulkinta, jonka nähnyt voi vielä salista
poistuessaankin kuulla apinoiden kuninkaan pitkälle kantavan
kiekaisun.
