perjantai 6. kesäkuuta 2014

Carnage (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kävin lauantaina katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa Yasmina Rezan näytelmän ”Carnage”. Kyseisen tulkinnan oli ohjannut Tiina Lymi ja rooleissa esiintyivät Minna Haapkylä, Jonna Järnefelt, Carl-Kristian Rundman sekä Pekka Strang. Tyylilajillisesti näytelmä on komedia, tarkemmin luokiteltuna farssi, jolle ominaisia piirteitä kuten yksinkertaisen lavastekuvan ja edestakaisin juoksentelua se sisällytti itseensä.

Näytelmä lähti liikkeelle melko laiskasti, mutta ensimmäisen neljänneksen jälkeen alkoi tapahtua. Siitä eteenpäin esitys olikin ”punchlineja” toisensa perään. Nauru pääsi tulemaan, mutta en ole varma johtuiko se esityksen hauskuudesta vai siitä, että muu yleisö räkätti kuin viimeistä päivää. Esityksen merkittävin osa-alue oli näyttelijäntyön seuraaminen, mikä teki tästä farssista onnistuneen. Näyttelijäntyöllisesti haastavan kännitilan esittämisestä Minna Haapkylä suoriutui kiitettävästi.


Visuaalisen dramaturgian puolesta esitys oli tylsä. Lavastus oli toteutettu ”tårta på tårta”-hengessä, eli kaikki oli sitä miltä näytti. Valojen avulla hallittiin sujuvasti näytelmän ajankulkua, mutta sen suurempaa sisältöä ei niistä saanut irti. Kyseessä oli kuitenkin HKT:n kaltaisen laitosteatterin suuria lipputuloja kahmiva komedia, joten omassa kontekstissaan se oli onnistunut ja katsomisen arvoinen teos.

Carnage (Helsingin Kaupunginteatteri)

Kävin lauantaina katsomassa Helsingin Kaupunginteatterissa Yasmina Rezan näytelmän ”Carnage”. Kyseisen tulkinnan oli ohjannut Tiina Lymi ja rooleissa esiintyivät Minna Haapkylä, Jonna Järnefelt, Carl-Kristian Rundman sekä Pekka Strang. Tyylilajillisesti näytelmä on komedia, tarkemmin luokiteltuna farssi, jolle ominaisia piirteitä kuten yksinkertaisen lavastekuvan ja edestakaisin juoksentelua se sisällytti itseensä.

Näytelmä lähti liikkeelle melko laiskasti, mutta ensimmäisen neljänneksen jälkeen alkoi tapahtua. Siitä eteenpäin esitys olikin ”punchlineja” toisensa perään. Nauru pääsi tulemaan, mutta en ole varma johtuiko se esityksen hauskuudesta vai siitä, että muu yleisö räkätti kuin viimeistä päivää. Esityksen merkittävin osa-alue oli näyttelijäntyön seuraaminen, mikä teki tästä farssista onnistuneen. Näyttelijäntyöllisesti haastavan kännitilan esittämisestä Minna Haapkylä suoriutui kiitettävästi.


Visuaalisen dramaturgian puolesta esitys oli tylsä. Lavastus oli toteutettu ”tårta på tårta”-hengessä, eli kaikki oli sitä miltä näytti. Valojen avulla hallittiin sujuvasti näytelmän ajankulkua, mutta sen suurempaa sisältöä ei niistä saanut irti. Kyseessä oli kuitenkin HKT:n kaltaisen laitosteatterin suuria lipputuloja kahmiva komedia, joten omassa kontekstissaan se oli onnistunut ja katsomisen arvoinen teos.