SLAVA! Kunnia. (Kansallisteatteri)

Viime viikonloppuna oli toiseksi viimeinen esitys Kansallisteatterin uudesta isommasta produktiosta, joka kantaa nimeä SLAVA! Kunnia. Laura Jäntin ohjaaman esityksen kirjoittamisesta ja säveltämisestä ovat vastanneet jo muutama vuosi sitten tuotetusta HOMO!-musiikkinäytelmästä (linkki arvosteluun alhaalla) tunnettu kaksikko, Jussi Tuurna ja Pirkko Saisio. Itse rakastin edellä mainittua teosta, joten kaksikon uuden tuotannon näkeminen oli suorastaan pakollista. Pitkän odottelun jälkeen pääsin viimein näkemään esityksen, jolla oli isot kengät täytettävänä. Onnistuiko se siinä?

Teos on kirjoitettu ennen nykyisiä Venäjän ja Ukrainan tapahtumia, mutta näin jälkeenpäin esityksestä tuli kirjailijan omin sanoin "pelottavan ajankohtainen". Eri nimillä kerrotussa tarinassa on paljon tunnistettavia vertauskuvia nykyhetken tapahtumiin, mikä myöhemmin osoittauduttuaan tahattomaksi sattumaksi hämmentää varmasti sekä tekijöitä että katsojia. Pelkkää kuivaa Venäjän historian luennointia teos ei onneksi ollut, vaan visuaalisuudellaan ja viihdyttävyydellään se innosti tietämätöntäkin katsojaa. Parhainta antia olivat kuitenkin Jussi Tuurnan omaleimaiset ja ihanat sävellykset. Yhdistettynä Pirkko Saision laulettuihin teksteihin niitä jaksoi kuunnella alusta loppuun.

Esitys oli luonteeltaan paljolti brechtiläistä teatteria, eli kärjistettynä näyttelijä ja katsojat tiedostavat esitystilanteen luomatta illuusiota toisesta paikasta. Kyseinen tyylilaji miellyttää, mutta tässä tapauksessa se saatettiin viedä hieman yli. Jatkuvat neljännen seinän rikkomiset ja muka-hauskat olotilaa tiedostavat letkautukset muuttuivat lopulta kiusallisiksi yrityksiksi saada yleisö viihtymään. Kirjailijan edellä mainitun musiikkinäytelmän kaltaisesti tässäkin teoksessa esiintyi hahmoina oikeita historian merkkihenkilöitä. Osa näiden henkilöiden kohtausten merkityksestä ei oikein avautunut, ja muutamat viittaukset popkulttuuriin, kuten laulaja Conchita Wurstin ilmestyminen katosta tuntuivat vain ei-tarpeellisilta keinoilta viihteellistää esitystä.

On myös mahdollista, etten itse vain ole käsittänyt esityksen ratkaisujen syvempää tarkoitusta, sillä kyseessähän oli melko postmoderni teos. Prosessoin edelleen näkemääni, mutta tällä hetkellä esitys oli minulle pieni pettymys. En kuitenkaan sano sen olevan täysi floppi, sillä siinä oli paljon hyvää ja viihdyin sitä katsellessa. Näyttelijäntyöllisistä suorituksista Timo Tuomisen Volodjan hahmo oli ihanan voimakas ja karikatyyrinen tulkinta hieman sekopäisestä johtajasta, joka onnistui ajamaan kansan mukaan kauheuksiinsa.

Lukuisista edellä mainituista epämiellyttävistä täytteistään huolimatta SLAVA! oli kokemisen arvoinen esitys. Edeltäjänsä tasolle se ei yltänyt, mutta se on silti merkittävä aikakauttamme käsittelevä spektaakkeli, joka jokaisen olisi ollut syytä nähdä. Se, että olivatko esityksen edellä mainitut viihteelliset palaset ja kiusallinen loppukohtaus perusteltuja ratkaisuja vai tekijöiden ajatuksen puutosta, ei voi tietää. Jääden odottamaan seuraavaa tekelettä sanoisin, että esitys ei täysin täyttänyt kenkiään mutta liikkumaan se silti pystyi.

Valheet ja viettelijät (Suomenlinnan kesäteatteri)

Joka vuotisena perinteenä kävin eilen katsastamassa Ryhmäteatterin Suomenlinnan näyttämön kesän esityksen, joka oli tällä kertaa dramatisointi Choderlos de Laclos'n tunnetuimmasta teoksesta Les liaisons dangereuses, eli Valheet ja viettelijät. Esityksen suhteen oli suuret sekä arveluttavat odotukset, sillä Suomenlinnan näyttämöllä on aikaisempina vuosina nähty lähinnä visualiseen näyttävyyteen perustuvia koko perheen seikkailunäytelmiä, kuten Peter Pan ja Liisa Ihmemaassa. Tällä kertaa ei pelattu lentotaisteluilla ja tulta syöksevillä lohikäärmeillä, vaan katsoja saattoi keskittyä mainioon tarinaan sekä voimakkaaseen näyttelijäntyöhön.

Vanhaan aikaan sijoittumisesta huolimatta tekijät eivät olleet tyytyneet toteuttamaan, näytelmän lajille helposti tyypillistä, "yläluokan perinteistä kurkistusnäyttö-esitystä", vaan tulkinassa oli hyödynnetty myös tämän vuosituhannen keinoja. Säännöllisesti toistuvat, valoilla ja Apocalyptican musiikilla maustetut nykytanssi-kohtaukset toivat esitykseen mukavaa vaihtelevuutta, ja istuivat sopivasti tarinan kulkuun.

Näytelmän konservatiivisen aikakauden maailmaa edustivat mm. Mozartin sävellykset ja puvustajien toteuttamat loisteliaat puvut. Näyttelijöiden kyky tulkita luontevasti vanhaa kirjakieltä teki heistä edellä mainittujen apukeinojen avulla roolihahmojaan. Saatoin uskoa heidän jokaisen sanansa, muutamaa sanasekoilua lukuun ottamatta. Parhaiten mieleeni jäi Valmontia näytellyt Antti Virmavirta, jonka olen tähän mennessä nähnyt vain kameranäyttelemisen töissä. Hänen ulospäin pulppuava lavakarisma, rauha ja luontevuus näyttelijäntyössä lunastivat paikan Suomen eturivin näyttelijöiden joukossa.

Kuten edellä jo mainitsin, esityksessä ei käytetty massiivisia lavasteita tai visuaalisia efekti-pommeja, vaan huomio oli keskitetty teoksen vahvaan tarinaan ja näyttelijöiden kykyyn tulkita se. Esitys oli mukavaa vaihtelua verrattuna edellisten vuosien spektaakkeleihin. Vaikka tämä teos ei välttämättä olisikaan samanlainen lapsiperheitä puoleensa vetävä kassamagneetti, se tekee silti Ryhmäteatterin taiteilijajoukon ylpeäksi, sillä he onnistuivat jälleen saaamaan katsomon täyteen innokkaita taiteen ystäviä, jotka sattuneesta syystä olivat tänä vuonna keskimääräisesti vanhempaa ikäluokkaa.

Jos haluatte kokea erilaisen ja vahvan kesäteatteri-elämyksen, suosittelen hyppäämään lauttaan kohti Suomenlinnaa ja suuntamaan tuonne taiteen linnakkeeseen. Antoisat meno- ja paluumatkat saarelle yhdistettynä illan taide-elämykseen on luultavasti yksi syy, miksi Suomenlinnan kesäteatteri on vuosi vuoden jälkeen suosittu kulttuurielämys kesälle.

REVII$ORI (Lahden kansanopiston Teatteri I)

Kävin tänä sunnuntaina katsomassa mainetta niittäneen Lahden kansanopiston Teatteri I-linjan toteuttaman esityksen REVII$ORI. Esitys perustuu kirjailija Nikolai Gogolin samannimiseen teokseen, johon tässä tulkinnassa oli yhdistetty ajankohtaisia aiheita ja aikakauttamme, näin synnyttäen kovaäänisen ja räiskyvän spektaakkelin itsekeskeisyydestä ja selfieistä. Tyylilajille ominaisesta sekavuudesta poiketen esitys oli säilyttänyt alkuperäisen näytelmän juonellisen dramaturgian muodon, mikä on mukavaa vaihtelua verraten suureen osaan tämän tyylilajin esityksistä.

Saliin astuessa eteen aukeni massiivinen jätesäkkien ja puutavaran täyttämä maailma, josta ei symboliikkaa puuttunut. Esiintyjät hönkivät ja tärisivät dramaattisesti paikoillaan, kunnes ryhtyivät raivokkaaseen liikehtimiseen. Ratkaisu pitää kaikki esiintyjät koko ajan näyttämöllä on täynnä riskejä ja sekasorron uhkaa, mutta tämä esitys piti sen kasassa. Roolihahmoille rakennetut vahvat ja toisistaan erottuvat puhe- ja liikemaneerit tekivät jokaisesta mielenkiintoisen yksilön, ja katsoja saattoi vapaasti vaihtaa keskittymistään haluamaansa hahmoon.

Hienoa seurattavaa oli pienestä roolimäärästä johtuen toteutettu tuplaroolitus. Näyttelijöiden hahmojen välinen vuorovaikutus ja toiminta oli tarkkaan rakennettua ja toimi näyttämöllä. Esiintyjien näyttelijäntyö oli kokonaisuudessaan vaikuttavaa ja vaikka kaikissa kohdissa en heidän sanojaan uskonut, niin parhaimmillaan se veti täysin mukanaan saaden katsojan myötäelämään hahmon koko tunneskaalan.

Tämäkään esitys ei joissain kohdissa voinut välttyä ajatukselta taidehiippailusta. On aina helppo ratkaisu aloittaa ja lopettaa esitys massiivisella ja kovaäänisellä laulua- ja tanssinumerolla, mutta kyseiset kohtaukset tuntuivat välillä pelkältä täytteeltä. Kansanopiston teatterilinjalle tyypilliseen tapaan esityksessä pyrittiin koko ajan näyttämään, mitä kaikkea hienoa osataan. Kaikki tekeminen ja osaaminen oli onneksi taidokasta ja sen vuoksi nautinnollista katseltavaa.

Kokonaisuutena Lahden kansanopiston REVII$ORI oli miellyttävä ja laadukas taidekokemus, jonka teema ja aihe puhuttelivat läheltä. Kun viimeistään esityksen jälkeen vielä tajuaa, kehen virnistäviä näyttelijöitä täynnä oleva julistekuva viittaa, saa itselleen illaan päätteksi makeat naurut ja hyvän mielen nerokkaasta esityksestä.