HOMO! ( Suomen Kansallisteatteri )

7. tammikuuta kävin katsomassa yhden tämänhetkisistä kohuteoksista, Pirkko Saision musikaalinäytelmän "HOMO!" tai kuten sitä on kutsuttu, "outojen ooppera". Saisio on itse myös ohjannut näytelmän.

Teos häkellyttävän upea kokonaisuus, jollaista ei ole ennen nähty. Pirkko Saisio, joka on muutenkin tunnettu erikoisista teksteistään, ylitti itsensä todella tällä tekeleellä. Juoneltaan se oli melkoisen epäselvä mutta tämä ei haitannut. Pienen juonirungon siitä saattoi erottaa ja sen ympärille rakentui useita melko abstraktilta vaikuttavia elementtejä ja tapahtumia, mitkä saivat katsojan suun ammolleen. Näytelmän lopussa eräs päähenkilöistä jopa kyseenalaisti koko teoksen sanoman, mikä hämmensi. Koko loppukohtaus oli todella erikoinen ja täysin ennalta arvaamaton. Näytelmä otti todella hyvin kantaa tämän päivän homouden syrjintään ja siihen liittyviin kysymyksiin, välillä ehkä epäselvällä tavalla mutta silti kaiken tuntui ymmärtävän. Nimen alaotsikko "anarkistinen musiikkifarssi" herätti jo hieman epäilyjä siitä, millainen näytelmä mahtaa olla. Sen nähtyään voi sanoa että lause piti paikkansa, hyvällä tavalla. 

Näytelmän lavastus oli melko yksinkertainen, mikä on ominaista modernimmalle teatterille. Yksinkertaiset elementit tekivät kuitenkin tehtävänsä eikä mitään jäänyt kaipaamaan. Siitä kunnia Kati Lukalle. Myös Tarja Simosen suunnittelema puvustus oli toteutettu upeasti ja jäi mieleen. Missään muualla ei voi nähdä näitä tunnettuja miesnäyttelijöitä nahkahousuissa, vaaleanpunaisessa natsiunivormussa, piukoissa merimiesvaatteissa, balettitanssijan tutuissa tai monissa niissä muista erikoisista asusteista.

Jussi Tuurnan säveltämät musiikit herättivät odotuksia kun niiden tiesi olevan uusia, täysin tuntemattomia ja tätä tekstiä varten tehtyjä kappaleita. Kappaleet olivat kuitenkin upeita ja niitä jaksoi kuunnella. Sanoitukset olivat melko mielenkiintoisia mutta niin koko näytelmä. Erityisesti mieleen jäivät kappaleet "Moritzin ja Atikin pieni duetto", jonka esittivät Johannes Holopainen ja Olavi Uusivirta sekä "Rebekan laulu", jonka esitti Anna Paavilainen. Niissä kappaleissa oli intensiivisyyttä ja jotain sanoin kuvaamattoman upeaa tehoa ja yhdistettynä upeisiin koreografioihin, nautinnollinen kokonaisuus oli valmis. Orkesterin mukaantuominen osaksi esitystä oli toimiva ratkaisu ja jossain kohtia se toi mukaan myös humoristisia piirteitä.

On varmaan turha edes mainita valo-ja äänitekniikan panoksen tärkeyttä tämän näytelmän osalta. Päähahmoihin kohdistetut spotit ja eri värimaailmat olivat elintärkeä elementti esityksen toimivuuden kannalta ja siitä kunnia kuuluu Ville Leppilahdelle, Jussi Matikaiselle ja Matti Tiilamalle.

Roolisuoritukset olivat, valehtelematta, henkeäsalpaavan upeita. Näyttelijät, joita ei ollut ennen nähnyt vastaavanlaisissa rooleissa, yllättivät jokainen omalla suorituksellaan. Usealla näyttelijällä oli monta roolia ja jokaisen he hoitivat hienosti, välillä vaihtaen hahmoa lennossa. Erityistä ihailua herätti kuitenkin Johannes Holopaisen roolisuoritus Moritzina, homoseksuaalina au pairina. Teatterikorkeakoulusta työharjoittelua suorittavan Holopaisen ilmaisu oli uskomattoman upeaa katsottavaa. Tanssiessaan saattoi jo luulla hänen lantion irtautuvan kehostaan. Hänen upean vahvaa ja pistävää ääntä kuunnellessa nousivat ihokarvani valehtelematta pystyyn. Ei ole epäilystäkään että hän tulee menestymään valitsemallaan urallaan.

Loppujen lopuksi näytelmä oli häkellyttävän upea ja suorastaan ihana esitys. Suosittelen kaikille vähänkään modernista teatterista kiinnostuneille ja myös muille. Tämä on sellaista, mikä todella ottaa kantaa ja se on hyvä asia. Iso kunnianosoitus Pirkko Saisiolle tästä mahtavasta teoksesta.

Varasto ( elokuva-arvostelu )

Kävin viime viikon perjantaina katsomassa juuri tulleen uuden suomalaisen komedian "Varasto". Elokuvan on ohjannut Taru Mäkelä ja käsikirjoittanut Veli-Pekka Hänninen Arto Salmisen samannimisen romaanin pohjalta.

Elokuva oli riemastuttava ja nauruhermoja koetteleva upea teos. Se oli juuri sitä, mikä tekee suomalaisista elokuvista niin loistavia: tavallisten ihmisten elämästä kertova tarina. Henkisesti lapsen tasolle jääneen keski-ikäisen Rouskun kasvutarina on samalla sekä herkkää että humoristista katseltavaa.  Kaikki elokuvassa tapahtunut olisi voinut tapahtua todellisuudessakin. Kun on hyvä juoni niin ei tarvita miljoonien arvoisia tehosteita ja stuntteja. Moneen vuoteen ei olla Suomessa onnistuttu tekemään yhtä loistavaa komediaa. Nostan siis hattua Veli-Pekka Hänniselle tästä hienosta dramatisoinnista. Häiritsemään jäi elokuvan nimi: juonen ja tapahtuminen kannalta nimi "Varastomies" olisi kuulostanut osuvammalta.

Roolisuoritukset olivat onnistuneita ja niihin oli valittu juuri sopivat näyttelijät. Päähenkilö Antero Rouskua esittävä Kari-Pekka Toivonen on nähty juoppona linnakundina, kaidalta tieltä eksyneenä lääkärinä, kapellimestarina ja monessa muussa roolissa. Nyt hänet nähtiin keski-ikäisenä duunarina. Kyseessä on siis hyvin muuntautumiskykyinen näyttelijä. Tämä kuitenkin oli hänen ensimmäinen tavallisen ihmisen roolityö mikä oli upeaa. Samaa voin sanoa Karitaa näyttelevästä Minttu Mustakalliosta: joskus olen nähnyt hänet kilttinä kotiäitinä, nyt näin hänet "kierona ämmänä". Rouskun työkaveria Ranista näytellyt Aku Hirviniemi on aina häikäisevä. Hänellä oli suhteellisen pieni mutta merkittävä rooli ja senkin hän veti upeasti läpi. Ensimmäisen kerran näin hänet myös tosissaan näyttelevän suuttunutta ja agressoitunutta. Kaksi kohtaa elokuvassa kuitenkin jäivät erityisesti mieleen. Ensimmäisenä Kari-Pekka Toivosen "mielenkiintoinen" huuto hänen ollessaan Karitan kanssa "sängyssä". En tiedä nauttiko hän siitä vai oliko hän tuskissaan. Toinen oli Vesa-Matti Loirin lyhyt sivurooli Karitan äidin miesystävänä. Hän oli niin stereotypiamainen suomalaismies: kalja kädessä jääkiekkoa katsellessa olohuoneen sohavalla.

Loppujen lopuksi elokuva oli mahtava ja ehdottomasti katselemisen arvoinen kokemus. Tällaisia huumorielokuvia tulee vain kerran muutamassa vuodessa ja ne ovat aina loistavia. Ei ole suomalaisen elokuvan voittanutta.

Hiiriä ja Ihmisiä ( Tampereen Teatteri )

Viime keskiviikkona kävin katsomassa Tampereen Teatterissa John Steinbeckin omasta samannimisestä romaanistaan dramatisoiman näytelmän "Hiiriä ja Ihmisiä". Näytelmän on suomentanut Juha Siltanen ja ohjannut Tommi Auvinen.

Näytelmä oli herkkä ja dramatiikkaa täynnä oleva upea tekele. Tarina kahdesta kaveruksesta, jotka joutuvat aina toisen takia vaikeuksiin ja silti jaksavat välittää toisistaan: miten kaunista. Kun tällaiseen kehyskertomukseen oli laitettu pari hieman vanhempaa näyttelijää, syntyi näiden välille jännä kontrasti. Olen lukenut myös näytelmän romaaniversion ja se antoi ymmärtää että päähenkilöt George ja Lennie olisivat olleet hieman nuorempia. Nähdessäni hahmot lavalla koin siis pienimuotoisen yllätyksen. Se kuitenkin kääntyi lopulta positiiviseksi. Itse tarina oli riemukasta katseltavaa: hieman yksinkertaisen Lennien selviäminen eri sosiaalisissa tilanteissa ja Georgen selvästi näkyvä kyllästyminen näihin konflikteihin nosti hymyn kasvoille. Erona romaaniversioon oli myös se että näyttämöllä nähtävässä versiossa voi tapahtua useita asioita samaan aikaan. Kirjassa esimerkiksi kohta, jossa eräs heidän työtovereistaan kertoo koiransa saaneen pentuja ja joista Lennie vaatii Georgea pyytämään yhtä hänelle omaksi, oli lavalla voitu yhdistää samaan aikaan tapahtuvaksi kun kirjassa ne olivat eri aikaan. Teksti oli myös paljon intensiivisempi ja kiinnostavampi lavalla nähtynä kuin kirjasta luettuna.

Esityksen lavastus oli toteutettu nerokkaasti ja loppujen lopuksi melko yksinkertaisesti. Kaikki elementit olivat lavalla koko ajan esillä mutta tässä kohtaa astui esiin teatterin kantava voima: valotekniikka. Oikealla valojen käytöllä sama lavastus saatiin muutettua joen rannaksi, työntekijöiden oleskelutilaksi ja moneksi muuksi. Ne loivat myös jokaiseen paikkaan tilanteen vaatiman tunnelman. Valojen lisäksi äänellä oli suuri merkitys tässä esityksessä. Musiikki ja erilaiset ääniefektit loivat tähän hieman koomiseenkin näytelmään dramaattisuutta ja jännitystä, mikä teki siitä ehjän kokonaisuuden. Jos jotain miinusta kuitenkin oli niin näytelmän kahdessa kohtauksessa esiintynyt aseella ampumisen efekti: se oli melko epäaito ottaen huomioon näytelmässä olleen aseen pienen koon. Se kuulosti enemmänkin haulikolta ja siinä oli liikaan kaikua. Hieman tunnelmaa se latisti mutta ei ratkaisevasti esityksen kannalta.

Roolisuoritukset olivat upeaa katsottavaa ja jättivät suun ammolleen. Varsinkin Ville Majamaan rooli vähä-älyisenä kaverina teki vaikutuksen. Hänen näyttelemisensä oli niin aitoa että hänen saattoi uskoa olevan oikeasti tuollainen. Roolivalinnat oli myös tehty ajatuksella. Curleyta näyttelevä Risto Korhonen oli kuin luotu tähän pienen ja pippurisen äijän rooliin. Vaikkakin näyttelijät olivat paljon vanhempia kuin kirja antoi ymmärtää niin loppujen lopuksi sen huomasi sopivan paremmin tarinaan ja henkilöiden profiileihin. Erityismaininta Candyn koiraa näytelleelle Nallelle: tuntui kuin se olisi tiennyt mitä tehdä kun se osasi tuijottaa omistajaansa ja vinkua oikeilla hetkillä.

Esitys oli loppujen lopuksi mielenkiintoinen ja ehdottomasti katsomisen arvoinen. Se saattaa vaikutta joissain kohtia tylsältä mutta perinteisellä teatterilla on aina kannattajansa ja se säilyttää suosionsa. Tällaista taidetta jaksaa aina katsoa ja kyllä se riemastuttaa.

Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri ( elokuva-arvostelu )

Pari viikkoa sitten kävin katsomassa jälleen uuden suomalaisen elokuvan "Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri". Teoksen on ohjannut Kummeleista tunnettu Matti Grönberg ja sen ovat käsikirjoittaneet Timo Kahilainen ja Heikki Salo.

Elokuva oli riemastuttava ja hauska. Genreltään se oli merkitty koko perheen elokuvaksi ja sitä se olikin. Se nauratti sekä pieniä lapsosia että vähän isompia aikuisia. Taas nähtiin että hyvän elokuvan voi tehdä ilman miljoonien tehosteita ja lavastuksia. Juoneltaan se oli melko simppeli ja lähes ennalta arvattava mutta kun peruskaava oli yhdistetty aivan uuteen miljööseen ja henkilöihin, se ei haitannut. Vaikka elokuvan nimikkohenkilö, Herra Heinämäki onkin ollut perinteisesti lastenohjelma-hahmo, tässä elokuvassa sitä ei edes huomannut. Kun riemukkaaseen komediaan oli lisätty vielä jännitystä, koko perheelle sopiva tekele on valmis.

Lavastus oli toteutettu hyvin ja melko yksinkertaisissa puitteissa. Koko elokuva oli kuvattu maaseudulla eli ruuhkaisessa kaupungissa kuvaamisen vaikeuksia ei ollut. Erityisesti ihailua kuitenkin herätti elokuvassa esiintyneen leipuri Kakelbergin "The Kakkukone". Sitä katsoessa saattoi vain ihmetellä millainen mielikuvitus on ollut henkilöllä, joka keksi sen.

Näyttelijöiden roolityö oli sellaista lastenelokuvan mukaista tasoa ilman kummempia moittimisia. Erityisesti riemastuneisuutta herätti Jukka Rasilan roolityö poliisipäällikkö Mutkana: sille nenästä vääntämiselle ja heilumiselle ei voinut olla nauramatta. Elokuvassa oli myös paljon lapsinäyttelijöitä. Heidän suorituksensa olivat myös onnistuneita omalla tasollaan. Erään lapsinäyttelijän, Atte Reunasen roolityö ja hänen tyylinsä näytellä hieman häiritsi. Näytellessään televisiossa ja elokuvassa hän kuulostaa samalta kuin näytellessään teatterin lavalla. Tällaista ilmiötä näkee yleensä vain vanhoissa elokuvissa kun näyttelijöillä ei vielä ollut kameranäyttelemisen oppiainetta teatterikouluissa. Mutta ehkä syy on myös siinä: Reunanen ei ole saanut koulutusta näyttelemisestä joten hänen työnjälkensä on sen mukaista.

Loppujen lopuksi elokuva oli onnistunut ja katsomisen arvoinen. Kyllä huomaa ettei ole vanhojen Kummeli-konkareiden taito vielä ruostunut, yhä syntyy riemukasta viihdettä.