keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Syntipeli ( Lumon lukion esittävän taiteen linja )

Viime keväänä Lumon lukio osallistui Stage-koulumusikaalikilpailuun musikaalillaan "Syntisen tavallinen tyttö". Koulu valitettavasti tippui kisasta kolmantena. Nyt oppilaat olivat kuitenkin tehneet musikaalin valmiiksi nimellä "Syntipeli" ja se sai viisi esitystä Lumosalissa. Päätin siis mennä katsomaan sen. Näytelmän oli ohjannut koulun ilmaisutaidon opettaja Pinja Hahtola ja sen olivat käsikirjoittaneet Anni Juusela, Linda Tuomenvirta, Iida Halttunen, Veera Nivalainen, Elisa Pöyhönen, Eea Leskinen, Milla Kamppi, Emma Söderolm sekä Mikael Kivimäki.

Musikaali oli fantastisen upea kokonaisuus ja todistus siitä että kyllä me nuoret osaamme aika paljon. Tarina oli todella erilainen ja uusi kertomus kuolemansynneistä. Se oli jotain sellaista, mitä ei ole ennen nähty. Verrattuna muihin Stagessa mukana olleisiin kouluihin, Lumolla oli kaikista omaperäisin juoni. Se ei myöskään ollut liian ennalta arvattava: loppu oli sellainen, jota en olisi osannut odottaa. Tarinaan oli ujutettu muutamia todella hyvin toimivia dialogeja, kuten esimerkiksi Korhosen perheen keittiödialogi. Se oli nerokkaalla tavalla huumoria täynnä oleva kohtaus.

Näyttelijöiden roolityö oli hienoa katseltavaa. Kuolmeansynnit olivat omaksuneet roolinsa taidokkaasti, pissikset lollittelivat nerokkaasti ja myös sivuosien näyttelijät olivat täysillä mukana. Erityisesti mieleeni jäi Mikael Kivimäen rooli kuolemansyntien johtajana Bossina. Hänen ryhdikäs asenteensa ja kovaa kuuluva ääni, jota ei kovempikaan musiikki peittänyt, tekivät suuren vaikutuksen. Myös Tuomas Korkia-Ahon rooli kuolemansynti Vihana oli ihailtavaa katseltavaa. Hänen eleet, ilmeet ja sulava liikkuminen lavalla oli samalla sekä huvittavaa että taitavaa. Silja Kinnusen roolityö Ahneutena herätti myös pientä kiinnostusta. En tiedä millä tavalla mutta jotenkin hänessä oli sitä intohimoa ja voimakkuutta, mitä näyttelijällä pitääkin olla. Upeimpana laulusuorituksena pidin Tuomas Korkia-Ahon ja Anni Snellmanin duettoballadia. Se oli ihanaa kuunneltavaa.

Esityksen musiikki oli nautinnollista kuunneltavaa. Anni Juuselan tekemät uudet sanoitukset moniin tuttuihin hittibiiseihin kuten esimerkiksi Roviolla, Bad Romance tai Nightmare olivat mielenkiintoista kuunneltavaa ja ne toimivat vieden tarinaa eteenpäin. Vaikutuksen teki hänen ja kosketinsoittaja Sami Hartikaisen itse säveltämä ja sovittama duettokappale "Pala maailmastasi". Se oli erittäin kaunis kappale ja sopi kohtaukseen osuvasti. Muusikot hallitsivat soittimensa taidokkaasti, erityisesti "Manala"-kappale herätti ihailua.

Puvustus ja lavastus, joka oli myös oppilaitten omaa työtä, oli toimivaa ja nerokkaasti toteutettua. Kuolemansynnit olivat samaan aikaan mystisiä ja moderneja. Lavastuksessa pyrittiin uskoakseni jäjittelemään hieman Stagessa käytettyä rakennelmaa. Se hoiti tehtävänsä mallikkaasti ja sopi tarinan henkeen. Myös ääni-ja valotekniikka, jossa myös opiskelijat olivat osallisena, tuki esitystä ja teki siitä sen onnistuneen kokonaisuuden, mitä se oli.

Koreografiat, myös oppilaiden kädenjälkeä, olivat hienoja ja taidokkaita. Vaikka muutamaan otteeseen olivatkin ehkä turhan yksinkertaisia, ne sopivat näytelmän musiikkiin ja henkeen kuin nokka naamaan. Myös tanssijat olivat omaksuneet nämä koreografiat hyvin ja esittivät ne sulavilla liikkeillä ilman kankeutta. Varsinkin ensimmäisen kohtauksen useat eri tanssit eri kohdissa lavaa pistivät silmään ja toivat näytelmään heti alusta saakka intensiivisyyttä.

Jos jotain miinusta oli niin esitys olisi saanut olla vähän pidempi. Vaikka kyseessä olikin lukiolaisten tekemä näytös niin olisin silti toivonut jopa parituntista esitystä. Juoni kulki vähän turhan nopeasti ja biisit olivat suurilta osin vain pieniä pätkiä. Lisäksi pidin huonona ratkaisuna näyttelijöiden esilläoloa ennen esityksen alkua. Tällainen rikkoo teatterin illuusion siitä että näyttelijät ovat roolihahmojaan eivätkä omia itsejään. Musiikin ja mikrofonien voimakkuus oli myös monissa kohdissa säädetty ei-niin-hyvin sillä näyttelijöiden laulua ei tahtonut kuulla. Tämä tosin saattoi johtua myös näyttelijöiden omasta lauluäänen heikkoudesta mutta asia kuitenkin häiritsi hieman.

Loppujen lopuksi musikaali oli koulutason kategoriassa erittäin upea ja onnistunut tekele, joka oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Olen sitä mieltä että ainakin tarinan puolesta tämä koulu olisi saanut voittaa koko Stagen. Juuri tällaisia tarinoita Suomalaisen teatterin tulevaisuus tarvitsee.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Likainen pommi

Teksti kirjoitettu alunperin 25.9.2011

Eilen kävin katsomassa uuden suomalaisen komedian, Likaisen pommin. Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Elias Koskimies ja sen on tuottanut Jarkko Hentula.

Elokuva oli henkeäsalpaavan mahtava teos. Jo ensimmäisestä kuvasta saattoi päätellä että tämä ei ole mitä tahansa massaa. Kun sitä seurasi eteenpäin, silmät aukenivat yhä enemmän ammolleen ihastuksesta. Kun lopputekstit vierivät, nekin nerokkaasti toteutettu musiikkivideon muodossa, olin melkein räjähtämässä kyyneliin. Tämä kauniimpaa elokuvaa ei ole Suomessa ennen tehty. Sen abstraktisuus, outous ja mielikuvituksellisuus olivat jotain sellaista, mitä on pakko ihailla. Sekavuudestaan huolimatta elokuvassa oli kuitenkin juoni, jonka päälle oli kasattu useita mielenkiintoisia asioita, joiden kaikkien funktiota ei vieläkään tajua. Sille saattoi nauraa ja sitä oli myös ihana katsoa.

Elokuvan lavastus oli jotain niin mielenkiintoista. Tavalliselta päälle päin vaikuttavia miljöitä, täytettynä mitä ihmeelisimmillä elementeillä, joista mainittakoon moneen otteesseen nähty liikkuva työpöytä. Se ihmetytti mutta samalla ihastutti. Kaikkien lavastusten kuvainnollista funktiota ei vieläkään osaa tulkita mutta se ei katselunautintoa haitannut. Lavastajat Vilja Kartamo, Okku Rahikainen ja Tytti Tiri onnistuivat luomaan tämän upean abstraktin todellisuuden, joka päihittää jopa Veijarit-elokuvan.

Näyttelijöiden roolityö oli ihailtavaa ja taidokasta. Heidän paneutuminen tuohon outoon ja sekavaan maailmaan teki suuren vaikutuksen. Malla Malmivaaran rooli Mirccuna oli upeaa ja hupaisaa katsottavaa. Hän omaksui täydellisesti tuon lievästi sanottuna "hieman aran tytön" roolin. Toinen mielenpainuva suoritus oli Iida Lampelan roolityö hemmoteltuna teinilaulajana, PD:nä. Hänen hahmoonsa oli selvästi kiteytetty kaikki nykynuorten kielenkäyttö, käyttäytyminen ja asenteet upeaksi kokonaisuudeksi. Hänen hahmolleen saattoi sekä nauraa että järkyttyä. Repliikit, jotka kuulostivat välillä täysin järjettömiltä, kuulostivat näyttelijöiden suussa hieman järjellisiltä. Tästä iso käsi heille.

Lyhyesti sanottuna elokuva oli paras ja kaunein kotimainen nykytaideteos, jonka olen nähnyt. Kunnioitan Elias Koskimiestä siitä että hän uskalsi tuoda nykyteatterin elementtejä nyt elokuvamaailmaan. Tällaisia elokuvia pitäisi tehdä enemmän ja toivonkin että muut ohjaajat ottavat tästä oppia. Suosittelen ehdottomasti kaikille hyvän komedian ja abstraktin taiteen ystäville, ette tule pettymään.

Pussikaljaelokuva

Teksti kirjoitettu alunperin 4.9.2011

Perjantaina kävin katsomassa ensi-iltaan tulleen suomalaisen komedian "Pussikaljaelokuva". Teoksen on ohjannut Ville Jankeri ja se perustuu Mikko Rimmisen romaaniin "Pussikaljaromaani".

Elokuva oli hupaisa ja upea tekele, joka piti mukanaan alusta loppuun saakka. Juoni ja koko elokuvan idea oli melko erikoinen eikä se tuntunut johtavan mihinkään. Mutta tämä erilaisuus ja ennalta-arvaamattomuus loivat elokuvaan sen yksilöllisen säväyksen, joka saa ihmiset katsomaan kiinnostumaan siitä. Tarina kolmesta suomalaisesta kolmekymppisestä vätyksestä, jotka eivät saa elämässään mitään aikaiseksi ja viettävät aikansa dokaillen ja löhöillen: siinä on jotain, mikä vetää meitä suomalaisia puoleensa.

Miljöö oli loistavasti valittu. Näiden kolmen "laiskurijuopon" sijoittaminen Helsingin Kallioon, keskelle taiteilijoiden ja opiskelijoiden villiä alkoholintäytteistä maailmaa istui kuin nokka naamaan. Kuvauspaikat olivat kaunista ja idylliä katseltavaa eräästä pääkaupunkimme vilkkaimmasta kaupunginosasta.

Roolisuoritukset olivat hyvin tehtyjä vaikkakin vähän kuluneita: päähenkilöistä jokaisella oli kliseemäisesti oma piirteensä. Jussi Nikkilän roolihahmo oli sankari ja se viisain. Ylermi Rajamaan hahmo oli se mietiskelijä ja selkärangaton "sidekick", joka elokuvan lopussa saikin sitten omaa tahtoa. Eero Milonoffin hahmo oli se hurjapää ja johtajatyyppi. Nämä "persoonallisuusjaot" eivät kuitenkaan lopputulosta haitanneet. Jos mietti elokuvan kuvausvaiheita niin täytyy todeta että näyttelijöillä on ollut hauskaa ja moni kohtaus on jouduttu ottamaan uusiksi, koska kukaan ei ole voinut pidätellä nauruaan. Hieman omituisena elementtinä pidin Marjut Mariston ja kahden muun tytön esittämien "nuorisolaisten" tuomista mukaan juoneen. Heidän osansa ei ollut juuri minkäälainen ja tuntui melko irralliselta. Tämä tosin oli vain käsikirjoitukseen pistetty juonilisäys, mikä ikävä kyllä näkyi.

Lyhyesti sanottuna elokuva oli humoristinen ja ehdottomasti katselemisen arvoinen kokemus. Se oli samaan aikaan sekä kliseemäinen että yksilöllinen. Tämä oli juuri niitä elokuvia, joita saisi tehdä useamminkin.

Vares - Sukkanauhakäärme

Teksti kirjoitettu alunperin 7.8.2011

Kävin eilen katsomassa perjantaina ensi-iltaan tulleen suomalaisen elokuvan "Vares - Sukkanauhakäärme". Elokuvan on ohjannut Lauri Törhönen ja sen on käsikirjoittanut Mika Karttunen Reijo Mäen samannimisen dekkarin pohjalta. Elokuva on järjestyksessä uusista kolmas ja kaikista Vares-leffoista viides.

Elokuva oli hyvä ja jälleen kerran hieno suomalainen tekele. Tosin edeltäjiinsä verrattuna Sukkanauhakäärme ei ollut silti niitä parhaimpia: juoni oli sinänsä kiinnostava mutta melko sekava. Ja toisin kuin aikaisemmissa, loppu jäi hieman auki. Voi olla että kyseinen arvoitus selviää seuraavassa elokuvassa. Nähtyäni kolmannen huomasin että nämä uudet Varekset tuppaavat hieman toistamaan toisiaan. Mutta näin tekee myös CSI joten aina se on silti jännittävä ja mieluinen katselukokemus. Mielenkiintoista juonessa oli se että selvää pääpahista ei ollut. Tai hänen asemaansa ei juurikaan korostettu. Tämä toi pientä erlaisuuden säväystä elokuvaan.

DJ Slow'n ja Samuli Laihon toiminnalliset musiikit tekivät tehtävänsä elokuvassa. Tekijänoikeuksien alla olevia biisejä elokuvassa ei juuri kuultu mutta tämä uusi teemamusiikki-systeemi toimii. Elokuvasarja saa siitä omaleimaisuutensa jolloin itse elokuva jää paremmin ihmisten mieliin.

Roolisuoritukset olivat kokonaisuudessaan hienoa katseltavaa. Antti Reini loisti jälleen upealla karismallaan keski-ikäisenä yksityisetsivänä. Myös elokuvauraansa vasta aloitteleva Järjestyshäiriö-yhtyeen keulakuva, Juho Markkanen teki upean roolisuorituksen Nerona. Hänellä on edessä loistava tulevaisuus. Negatiivista kommenttia sai Carl-Kristian Rundmanin roolityö Pauli Kontiona. Hänen näyttelemisensä kuulosti hieman teennäiseltä. Kirjakielellä puhuminen samalla kun muut puhuvat puhekielellä hämmensi. Asia ei onneksi häirinnyt kokonaisuutta kovin paljoa.

Lyhyesti sanottuna elokuva oli hyvä ja ehdottomasti katselemisen arvoinen kokemus. Vaikka toistoa edellisiin esiintyy niin aina näitä jaksaa katsoa. Eihän suomalaista laatuelokuvaa voita mikään.

Stage-musikaali "Silmistä pois" ( Peacock-teatteri )

Teksti kirjoitettu alunperin 6.8.2011

Eilen kävin Helsingissä Linnanmäen Peacock-teatterissa katsomassa keväällä Nelosella esitetyn Stage-formaatin kautta syntyneen musikaalin "Silmistä pois". Musikaalin oli ohjannut Marco Bjurström ja käsikirjoittanut Tampereen yhteiskoulun lukion oppilaat. Musiikista vastasi Antti Vauramo.

Musikaali oli upea ja menevä esitys. Vaikka tarinasta ja hahmoista olikin saanut jo esimakua keväällä itse sarjaa katsoessa niin kokonainen ja valmis tarina yllätti silti. Uusia kohtauksia oli kehitelty ja uusia kappaleita oli löydetty. Oli ihailtavaa katsoa, miten omat ikätoverit osaavat tehdä näin hienoa näyttämötaidetta. Tämä oli jotain sellaista, mitä ei ole ennen nähty. Juoni ei ehkä ollut kaikista omaperäisin ja sisälsi joitain kliseitä, mutta hyvä esiintyminen jätti tämän seikan unholaan. Hieman pettynyt olin siitä ettei koulun oppilaista ollut ketään mukana hoitamassa musiikkia tai valotekniikkaa. Se olisi vahvistanut tosiasiaa, että musikaali oli nuorten oma tekemä.

Musiikki ja kappalevalinnat olivat onnistuneita. Muutaman klassikkomusikaalisävellyksen, kuten Summer Nightsin tai Savagesin mukaanottaminen uudelleensanoitettuina toimi loistavasti ja niitä oli mukava kuunnella. Parhaimpana musikkikohtauksena voisi pitää PMMP:n kappaletta "Kovemmat kädet". Sen yhteensopivuus tarinaan ja lavakoreografiaan oli säkenöivän upeaa. Myös Antti Vauramo ja muu orkesteri ansaitsevat suuret taputukset tämän musikaalin mahdolliseksi tekemisestä.

Peter Pihlströmin koreografia oli mahtava ja se, kuinka nuoret sen esittivät oli ihailtavaa. Voidaan sanoa että TYK:stä löytyy todella lahjakkaita tanssijoita. Kaikki liikkuivat samassa tahdissa eikä virheitä esiintynyt juuri ollenkaan. Myös pojat olivat niin täysillä mukana että minä nostan heille hattua.

Lavastus ei eronnut kevään ohjelman rakennelmasta hirveästi. Samanlainen metallirakennelma, jota oli ehkä höystetty pienillä yksityiskohdilla liittyen tarinaan. Mutta koko rakennelmaa osattiin käyttää hienosti hyödyksi eikä siinä ollut yhtään turhaa elementtiä. Muutamat videotaulut sivuilla ja ylhäällä keskellä olivat tärkeänä tunnelmanluojana lukuisilla eri animaatioillaan. Myös Jaakko Peltomäki Oy:n hoitama valotekniikan osuus oli merkittävä.

Roolisuoritukset olivat kokonaisuudessan onnistuneita ja ihailtavia. Muutamia haittapuolia kuitenkin esiintyi. Vilma Koskipään roolityö rehtori Marjukka Hildenberginä oli joissain kohtia melko teennäistä eikä täysin uskottavaa. Hänen tarkoituksensa näytellä itseään huomattavasti vanhempaa kärttyistä naishenkilöä oli sinänsä hyvin tehty mutta ei mennyt silti täysin nappiin. Eräs toinen harmittava asia oli Eemeli Sutelaisen ja Suvi Kliimolan laulu. Joissain kohtia heidän äänialansa ei oikein riittänyt kappaleisiin, jotka heille oli valittu. Tämä häiritsi hieman. Ihailtavaa oli kuitenkin Eemu Korpelan roolityö Tuukkana. Hän osasi pistää yleisön aina nauramaan hauskalla artikulaatiollaan ja eleillään. Mutta upeinta oli Sonja Pajunojan esittämän Kiiran monologi: se tunnelma, kun pieni viaton tyttö kävelee pitkin katsomoa yhden spottivalon loisteessa kertoen surullista menneisyyttään; se oli jotain niin kaunista.

Loppujen lopuksi esitys oli kokonaisuudessaan onnistunut ja mahtava teos. Ottaen huomioon esiintyjien nuoren iän, esitys oli suorastaan fantastisen upea. Kyllä tamperelaiset osaavat selvästi hommansa. Suosittelen tätä ehdottomasti kaikille hyvän teatterin ja musiikin ystäville. Toivon todella että formaatti jatkuisi tulevaisuudessakin.

Roskisprinssi

Teksti kirjoitettu alunperin 31.7.2011

Kävin eilen katsomassa perjantaina ensi-iltansa saaneen elokuvan Roskisprinssi. Elokuvan on käsikirjoittanut Juuli Niemi Tuuli Lehtisen samannimisen romaanin pohjalta ja sen on ohjannut Raimo O Niemi.

Elokuva oli odotukset ylittävä ja todella upea kokonaisuus. Juoni vaikutti aluksi melko kuluneelta ja kliseemäiseltä mutta kun elokuvaa katsoi, tämä ajatus hävisi kokonaan. Nuoren pojan kasvutarina ihmisenä oli mielenkiintoista katseltavaa ja se vaikutti melko realistiselta. Erityisesti elokuvan loppu teki vaikutuksen: ei mitään kulunutta seinään pysähtymis-lopetusta, missä kaikki selviää eikä juoni voisi enää jatkua kiinnostavana. Tulevaisuuden avoimeksi jättäminen antaa katsojalle ajattelemisen aihetta ja se kuvaa paremmin tosielämää kuin edellä mainittu lopetustapa. Elokuvaan oli saatu tasaisesti sekä draamaa että koomisuutta ja siksi se viihdytti.

Juonen lisäksi jäi mietityttämään kuvauspaikka eli miljöö. Tiedettiin että päähenkilö lähti Helsingistä jonnekin pikkukaupunkiin mutta tämän mainitun pikkukaupungin nimi kävi vasta loppuvaiheessa ilmi. Vasta toiseksi viimeisessä kohtauksessa saattoi taksin keltaisesta merkistä lukea kaupungin nimen. Tämä oli hieno ratkaisu, sillä pointtina oli se että päähenkilö aloittaa elämisen pienellä paikkakunnalla joten sen nimen kertominen olisi ollut melko turhaa ja sekoittavaa tietoa. Katsoja sai keskittyä itse juoneen eikä hän jää miettimään tarkemmin tätä kaupunkia, jossa kaikki tapahtuu.

Roolisuoritukset olivat upeaa katseltavaa. Pääosien esittäjät Jon-Jon Geitel ja Pihla Maalismaa ovat kumpikin melko uusia kasvoja elokuva-alalla mutta he todistivat paikkansa ansaituiksi. Teatterikorkeakoulussa pian toista vuotta aloittava Geitel teki todella hienon roolisuorituksen rikkaan perheen poikana, joka päättää oppia elämää. Syksyllä Teatterikorkeakoulussa opintonsa aloittava Maalismaa teki selväksi, miksi hän on päässyt kouluunsa. Muutaman otteeseen näyttely oli ehkä hieman luonnotonta mutta se ei kokonaisuutta haitannut. Eräs silmäänpistävä tekijä oli Heikki Silvennoisen roolityö: tuo pitkäaikainen Kummeli-konkari on viimein päässyt komedialeimastaan. Ensi kertaa hänet osasi ottaa vakavasti vakavassa roolissa eikä koko odottanut jotain vitsiä. Iso käsi hänelle tästä.

Lyhytkäisyydessään elokuva oli hieno, koskettava ja ehdottomasti katsomisen arvoinen teos. Tämä on juuri sitä, mitä suomalaisen elokuvan pitääkin olla. Ei jättimäisiä tehosteryöppyjä, ei upeaa 3D-animointia. Vain tarpeeksi hyvä juoni niin siinä on elokuva, joka menestyy.

Notré Damen Kellonsoittaja ( Farmiteatteri )

Teksti kirjoitettu alunperin 30.7.2011

Eilen kävin katsomassa Jokioisten Farmiteatterissa Victor Hugon tarinasta Janne Hannulan ja Tommi Liskin sovittaman näytelmän Notre Damen Kellonsoittaja. Näytelmän oli ohjannut Tommi Liski.

Näytelmä oli yllättävä ja mielenkiintoinen. Se oli melko lyhyt mutta silti siihen mahtui paljon tavaraa. Alun prologin ja itse näytelmän vaihtumisen raja oli hieman epäselvä mutta se ei haitannut. Näytelmään sisältynyt dramaattisuus, irstaus ja kielenkäyttö todistivat sen että Disney oli jälleen kerran onnistunut kaunistelemaan upean vanhan tarinan omassa elokuvaversiossaan. En odottanut että näytelmä olisi samanlainen kuin siitä tehty piirroselokuva mutta sain huomata että se oli reilusti parempi. Oikean eläimen tuominen lavalle oli melkoinen riskinotto mutta onnistuttuaan se teki entistä suuremman vaikutuksen työryhmän taidoista. Vaikka juoneen oli saatu paljon mahtumaan niin silti tarina tuntui etenevän vähän turhan nopeasti. Hieman pidempi olisi ollut parempi.

Esityspaikkana oli Jokioisten kivimuuri, mikä herätti aluksi epäilyksiä lavastuksessa. Alussa näky teatterilavasta, johon luonnonvalo paistaa ja valotekniikan määrä on lähes olematon ihmetytti syvästi. Vielä itse näytelmän alkuvaiheessa nämä valinnat oudoksuttivat. Eteenpäin mentäessä sai kuitenkin huomata että luonnonvaloa oli käytetty upeasti hyväksi. Saatoin melkein kuvitella olevani Notre Damen kirkossa kun aurinko paistoi sisään kivimuurin ikkuna-aukosta. Myös Severi Ketolan luoma vähäinen valaistus palveli näytelmää kiitettävästi. Itse lavastus ei ollut mitenkään ihmeellinen: vanhaan latorakennelmaan kasattu bordelli, tori, oikeudenkäyntipaikka ja kirkko. Tällä yksinkertaisella rakennelmalla saatiin silti paljon aikaan: bordellin sisätiloihin näkeminen samalla muun näytelmän pyöriessä oli hienoa katseltavaa.

Tiia Mäkelän suunnittelema puvustus hätkähdytti aluksi. Osalla näyttelijöistä on aikakauteen sopivat vaatteet, osalla näkyy päällä havaiji-paita ja tennarit sekä pillifarkut. Se kuitenkin osoittautui nerokkaaksi ratkaisuksi, mikä toi näytelmän pientä modernisuutta. Se lämmitti sydäntä.

Musiikkikohtaukset eivät olleet mitään suuria äänentoistotekniikan riemuvoittoja vaan yksinkertaisesti akustinen kitara ja mies. Mutta tälle näytelmälle se oli juuri passeli ratkaisu. Lopun sähkökitaralla soitettu kaunis kappale sai yleisön kyyneliin. Muuta ei tarvittu. Kappalevalinnat olivat onnistuneita ja itse kuuntelin jokaisen kotona jälkeenpäin.

Roolisuoritukset olivat hienoja. Näytelmän sisältö huomioon ottaen näyttelijäkunta oli suurilta osin melko nuorta, mikä hieman pullisti silmiä. Mutta kun näytelmää katseli, ei heidän ikäänsä enää ajatellut. Pikkupojat muuttuivat hetkessä irstaileviksi äijiksi. Ihailua herättivät Markus Kaustellin, Joona Rosenbergin ja Marko Simin kitararämpytykset sekä Mirella Timosen "enkelin ääni". Myös Marko Simin roolityö päähenkilö Quasimodona oli ihailtavaa: hän teki piikkikaulapantaisesta punkrokkari-kellonsoittajasta todellisen hahmon upeilla liikkeillään ja laulullaan. Ei ole myöskään missään näytelmässä nähty hieman metriä pitempää poikaa heiluttamassa mahaa ja huutamassa: "Alastomia naisia!"

Miinusta oli näyttelijöiden esilläolo ennen esitystä ja väliajalla. Tällainen rikkoo teatterin illuusion. Näyttelijät tajutaan näyttelijöinä eikä pelkästään roolihahmoinaan. Tämä söi hieman muuten loistavaa tunnelmaa.

Yksinkertaisuudessaan näytelmä oli upea kokonaisuus, joka todisti että yksinkertainen lavastus voidaan täydentää onnistuneella näyttelijäntyöllä. Ehdottomasti katselemisen arvoinen kokemus.

Lukkosulaa ja Lumpeenkukkia ( Ideateatteri )

Teksti kirjoitettu alunperin 10.6.2011

Kävin sunnuntaina Jokioisten Ideateatterissa katsomassa farssin "Lukkosulaa ja Lumpeenkukkia". Näytelmän on kirjoittanut Heli Laaksonen ja sen ohjasivat Jaakko Loukkola sekä Jyrki Kanerva.

Näytelmä oli varsin mielenkiintoinen. Näytelmän teksti oli kirjoitettu lounaismurteella. Tästä syystä koko näytelmän ajan tuli samanlainen tunne kuin olisi katsonut ulkomaankielistä esitystä. Tämä tosin riippuu missä päin Suomea asuu. Murteella leikittelyä näytelmästä löytyikin melko paljon, mikä tehosti näytelmän komiikkaa ja teki siitä toimivan farssin. Näytelmän nimen merkitys ei käy heti ilmi katsojalle vaan pitää jaksaa odottaa toiseen puoliaikaan. Ihailtavin saavutus oli kohtaus, jossa lavalle heiteltiin sanomalehtiä samalla, kun näyttelijät heittelivät niitä takaisin lavan taakse. Sen päälle vielä oikealla ajoituksella tuleva mikrofonipuhe, kohtaus oli organisoitu hyvin.

Toisen puoliajan alussa näyttelijän ollessa hiljaa lavalla sermien takaa kuului epämääräistä mölinää, joka ei tuntunut kuuluvan näytelmään. Se häiritsi. Kun näytös pidetään ladossa, niin äänieristys "bäkkäriltä" lavalle on vielä huonompi. Tämä olisi kannattanut ottaa huomioon.

Lavastuksellisesti näytelmä oli farssille tunnusomaisesti melko yksinkertainen, mutta hyvin suunniteltu. Vanhanajan tyyliset tiilistä ja laudoista kasatut hyllyt veivät joko takaisin historiaan tai johonkin perämetsän kyläkauppaan. Kaiken irtaimiston asettelu hyllyille on ollut kova työ ja siitä hatunnosto työryhmälle. Ja se sanomalehtien määrä – huikeaa.

Äänitekniikaltaan näytelmä oli melko vaisu, mutta se ei haitannut. Juoni ei tarvinnut tuekseen hirveää määrää musiikkia ja ääniä. Valotekniikkassa ei ollut häikäisevää lasershow' ta, mutta sitäkään ei farssissa tarvittu. Näyttelijöiden monologeissa himmenetty tausta ja viistosta kohdistetut violetit spotit tekivät aina jokaisesta yksittäisestä monologista maailman onnettomimman ihmisen puheenvuoron. Tehokeino oli vaikuttava.

Lyhyesti sanottuna esitys oli hyvä ja onnistunut farssi. Odotukset tosin olivat hieman korkeat, kun vertasi Ideateatterin viime vuoden esitykseen (Key for Two), mutta ei näytelmä silti pettymys ollut. Omassa luokassaan hieno ja ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Vuonna 85 Remix ( Tampereen Työväen Teatteri )

Teksti kirjoitettu alunperin 4.5.2011

Kaikkien kehujen jälkeen päätin sivistää itseäni ja käydä katsomassa Suomen katsotuimman musikaalin uusintaversion, "Vuonna 85 Remix":n. Näytelmän alkuperäisversio sai ensi-iltansa 7.9.2006 ja Remix kolme vuotta myöhemmin. Kuudennen esitysvuoden alkaessa syksyllä tulee jälleen uusi versio tästä kuuluisasta manserock-musikaalista. Sen ovat käsikirjoittaneet Heikki Syrjä ja Riku Suokas, joka on myös ohjannut näytelmän.

Näytelmä oli fantastinen, mahtipontinen ja täysin maineensa veroinen upea musiikkispektaakkeli. Heti alkukohtauksesta lähtien esitys veti mukaansa aina näyttelijöiden kumarruksiin saakka. Juice Leskisen, Eppu Normaalin ja Popedan ikimuistoiset hitit soivat läpi esityksen näyttelijöiden upeina tulkintoina. Näytelmän lopetus oli myös todella mahtipontinen. Siinä vaiheessa ei enää osannut sanoa, että onko tämä musikaali vai hem***in hieno rock-konsertti. Tanssikoreografiat ja lavalla liikkuminen oli toteutettu upeasti ja aidosti. Varsinkin Kettusten veljesten breakdance-osuudet toivat hieman modernia sävähdystä muuten vahvaan "kasarimeininkiin".

Hannu Lindholmin suunnittelema lavastus oli nerokkas ja onnistunut. Muutamat liikkuvat betonielementit sekä pyörillä vedettävä baari saivat katsojan tuntemaan olevansa 80-luvun Tampereella. Pekka Siistosen johtaman mahtavan bändin tuominen osaksi näytelmää, Alabama-baarin "housebandiksi" toimi moitteettoman upeasti. Eikä pidä unohtaa Timo Alhasen upeaa valosuunnittelua, jota ilman näytelmä ei olisi toiminut.

Roolisuoritukset olivat häikäisevän uskottavia. Mika Honkasen roolityö Iso G:nä, vanhana juoppona oli näistä paras. Kaikki se tärinä, kaatuilu ja puheen epäselvyys. Ei ollut enää varmaa, esittääkö hän vai onko hän oikeasti kännissä. Sami Hintsasen suoritus päähenkilö Tommi Turmiolan roolissa oli uskomattoman hienoa katsottavaa ja kuuneltavaa. Hänen upea lauluääni kruunasi kokonaisuuden. Yleisön sydämet vei ehdottomasti Jari Aholan näyttelemä Mauno Pepponen. Kunnianhimoisen nuoren rokkarin taipale pienestä baarista suurelle lavalle oli hauskaa ja herkkää katseltavaa. Viimeistään hänen suuri keikkansa esityksen lopussa sai kaikki keski-ikäiset naiset antamaan seisoma-aplodit.

Musikaali oli kokonaisuudessaan upea ja ehdottomasti katselemisen arvoinen esitys kaikille Juicen, Eppujen ja Popedan ystäville. En kadu hetkeäkään sitä että ostin lipun. Vasta nähtyään käsittää kaiken sen suosion ja esitysmäärän, mitä se on saanut. Aion ehdottomasti käydä katsomassa toistekin.

Vihan veli ( Suomen Kansallisteatteri )

Teksti kirjoitettu alunperin 30.4.2011

Tänään kävin katsomassa Suomen Kansallisteatterissa Heidi Räsäsen käsikirjoittaman ja ohjaaman näytelmän "Vihan veli". Se sai kantaesityksensä 6.4.2011 ja on tyyliltään moderni kauhufantasia.

Näytelmä oli tyrmäisevän yksilöllinen ja upea esityskokonaisuus. Siitä löytyi monia liikkuvia elementtejä ja repliikkejä, joiden oikea ajoittaminen oli saatu kohdalleen. Tästä kunnia koreografeille Reetta-Kaisa Iles ja Kristo Salminen. Tärkeänä tunnelman tekijänä toimi Tuomas Fräntin ääni- sekä Tarja Ervastin valosuunnittelu. Vanerista tehdylle pilvelle heijastetut Mari Keski-Korsun luomat videot toivat lavalle sateen, oravan kuoleman, lippusalon sekä monet muut merkilliset asiat. Nämä täydensivät tunnelman.

Lavastus oli todella mielenkiintoinen. Pekka Korpiniityn käsien kautta syntyneet monet pienet elementit kuten liikennevalo, kivet, korkeat lieriörakennelmat sekä se upea vaneripilvi loivat ainutkertaisen näyttämökuvan ja välittivät selvän sanoman koulukiusaamisesta vihan, tuskan ja raivon kautta. Kansallisteatterin varustuksiin kuuluvat pyörivä lava ja lattialuukku mahdollistivat lavasteiden sulavan liikuttamisen ja poistamisen tarvittaessa.

Näyttelijöiden roolisuoritukset olivat uskomattomia. Muuntautumiskyvyllään he nuorentuivat 25-40-vuotiaista aikuisista 10-13-vuotiaiksi nuoriksi. Heidän laaja tunnekirjo sai melkein nousemaan penkeistä ylös. Heidän häkellyttävän aito toistensa ilkkuminen sekä fyysinen kiusaaminen saivat karvat nousemaan pystyyn. Siinä alkaa jo muistelemaan omia koulukiusauskokemuksia. Näytelmä oli onnistunut välittämään viestinsä. Kaikki se absurdi musiikki, jonka upean laulutaidon omaavat näyttelijät täydensivät äänellään, kruunasi tämän näytelmän.

Lyhyesti sanottuna näytelmä oli upea ja traaginen kertomus koulukiusaamisesta. Moderni tyyli oli elintärkeä piirre, minkä ansiosta näytelmä on se, mitä se on: todella fantastinen katselukokemus. Suosittelen kaikille modernista teatterista kiinnostuneille.

Ilimari Jauhiaasen Teräksinen Takavyö ( Hämeenlinnan Kaupunginteatteri )

Teksti kirjoitettu alunperin 29.4.2011

Tänään kävin katsomassa Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa Sirkku Peltolan ohjaaman näytelmän "Ilimari Jauhiaasen Teräksinen Takavyö". Näytelmän on kirjoittanut Heikki Salo ja sen kantaesitys oli 16.9.2010. Päähenkilöä Ilmari Jauhiaista näyttelee Aku Hirviniemi.

Näytelmä oli humoristinen ja mukaansatempaava spektaakkeli. Ennen varsinaisen tarinan alkua, itse esitys alkoi Aku Hirviniemen lyhyellä kuljeskelulla yleisön joukossa. Hän otti yleisöä mukaan istumalla heidän viereen ja juttelemalla. Alkutempauksen kautta päädyttiin esittelemään päähahmo.

Näytelmässä olevien Jimi Kettusen ja Kimmo Korpelan breakdance-osuudet olivat häkellyttävän upeaa katsottavaa. Näyttelijät olivat omaksuneet hienosti painin niksit. Erityisesti huomiota kiinnitti musiikkivastaava Eero "Safka" Pekkosen asettelu samanaikaisesti näytelmän hahmoksi ja muusikoksi. Se oli toteutettu onnistuneesti ja sitä saattoi ihailla.

Lavastus oli Hannu Lindholmin käsialaa ja se oli toteutettu nerokkaasti toimivaksi kokonaisuudeksi. Silmään pisti Tiiti Hynnisen valo- ja kuvasuunnittelu sekä Jari Vuoren videoajot takaseinälle. Ne toivat oikean tunnelman sekä viljaisille pelloille että Saksaan natsien keskelle. Näyttelijöiden liikkuminen yleisön joukossa tehosti esityksen interaktiivisuutta ja lisäsi siten kiinnostavuutta.

Roolisuorituksista mieleenjäävimmät olivat Aku Hirviniemen rooli Ilmari Jauhiaisena sekä Ilkka Koivulan rooli valmentaja Ukkosena. Hirviniemen uskomattoman muuntautumiskyvyn ansiosta hän oli muuntautunut eläkeläismummosta 12-vuotiaaksi pojaksi. Ilkka Koivulan tekemä valmentaja oli uskottava ja upea. Hänen treenattu kroppansa mahdollisti mitä ihmeellisemmät liikuntaponnistukset. Kovaa kuuluva ääni ja suuret eleet tekivät hänestä aidon painivalmentajan.

Näytelmä oli ehdottomasti katsomisen arvoinen kokemus. Se oli ainutlaatuinen esitys, jota ei olla muualla nähty ja joka tullaan muistamaan pitkään.

Vares - Huhtikuun tytöt

Teksti kirjoitettu alunperin 21.4.2011

Jälleen huomasin, että elokuvateatteriin oli tullut uusi Vares-elokuva. No sehän käytiin heti katsomassa kun vain ehti.

Odotukset eivät olleet yhtä suuret kuin "Pahan suudelma":n kohdalla, koska näyttelijät olivat samat ja itse asiassa koko elokuva oli tyyliltään samanlainen kuin edellinen. Selvää amerikkalaismaisuutta löytyi taas mm. kuvaustyylissä ( helikopterikuvaukset kuin suoraan CSI:stä ), juonesta, hahmoista ( Vares= kuin Horatio Cane hieman vanhempana ja ränsistyneenä ) ja muutenkin koko elokuvaa katsoessaan suorastaan nousi pakottavasti ajatus, että on yritetty amerikkalaista dekkaria suomalaisella budjetilla ja miljööllä. Las Vegas vaihtunut Turkuun ja David Caruso Antti Reiniin. Mutta tästä huolimatta, siinä oli myös suomalaisuutta. Ainakin juomakulttuurinsa puolesta. Ja mitäpä olisi suomalainen leffa ilman ainakin yhtä seksikohtausta?

Elokuva oli kuitenkin, samankaltaisuudestaan edelliseen huolimatta, hieman erilainen kuin edellinen. Loppu jäi ikään kuin auki ja tuntui kuin se olisi loppunut seinään. Ihan kuin juuri ennen loppuratkaisua äiti tulee pistämään television kiinni ja sanoo: "Nyt nukkumaan!". Vaikka jutulle löytyikin ratkaisu, niin silti... se tuntui jäävän vähän auki. Eroavaisuutta oli myös siinä, että elokuvassa esiintyi enemään hardcorea ja väkivaltaa. Jotakin tappokohdat saivaan suoraan sanottuna jo säälimään uhreja. En kuitenkaan viitsi tarkemmin kertoa etten pilaa katselunautintoa.

Näyttelijöiden roolisuoritukset olivat loistavia ja aitoja. Muutamaa poikkeusta kuitenkin lukuunottamatta. Muutamassa kohdassa muuten hyvien näyttelijöiden repliikit kuulostivat niin teennäisiltä kuin voi olla. En tiedä, kuuluiko se roolihahmon persoonaan mutta toivon ainakin että kuului. Jos ei niin sitten on tullut aika paha moka. Mutta kuten sanottu, suurilta osin roolityö oli hienoa. Ihailin varsinkin muutaman naisnäyttelijän pelokkuuden ja sen tunteen että kohta-kuolen näyttelimistä. Se oli häkellyttävän upeaa ja aitoa.

Musiikit olivat jälleen DJ Slow:n ja Samuli Laihon tekeleitä. Kuten edellisessäkin, musiikeista löytyi pientä amerikkalaisvivahteisuutta. Välillä sitä mietti että katsonko minä Vares-elokuvaa vai CSI:tä? Mutta tästä huolimatta, ne sopivat elokuvaan ja täydensivät kokonaisuutta. Ja vanha kunnon Turku miljöönä kyllä piti huolen siitä että elokuva on varmasti suomalainen.

Loppujen lopuksi voin sanoa, että elokuva oli upea, mielekiintoinen ja jännittävä trilleri suomalaisesta juoposta yksityisetsivästä. Hieman jäi se loppu auki mutta se toisaalta vain lisäsi mielenkiintoisuutta elokuvaa kohtaan ja auttaa muistamaan sen. Se ei onneksi myöskään ollut liian samanlainen kuin edellinen. Voidaan siis olla huoletta ja odottaa taas seuraavaa jatko-osaa. Elokuva oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Suosittelen kaikille suomalaisesta draamasta ja amerikkalaisesta trilleristä pitäville, mutta en kuitenkaan herkimmille ja eläinrakkaille enkä perheen pienimmille.

Seuraavaa odotellessa... heippa ja sivistäkää itseänne suomalaisella elokuvataiteella! :)

Vares - Pahan suudelma

Teksti kirjoitettu alunperin 6.1.2011

Kävin katsomassa "Vares - Pahan suudelma":n. Mielipide: leffa oli, aika erilainen verrattuna aikaisempiin Vareksiin. Saattoi johtua pääsosan näyttelijän vaihtumisesta mutta silti. Jos siis ei tykännyt aikaisemmista niin kannattaa silti katsoa tämä.

Helikopterikuvaukset Turun yläilmoista käsin, toiminnallinen musiikki, charmikas etsivä ja murhaajan motiivit luovat elokuvaan hyvin amerikkalaismaisen tunnelman. Kohtaus ruumishuoneelta oli kuin suoraan CSI:stä. Mutta se kuitenkin toimi.

Kaikki musiikki oli elokuvaa varten tehtyä eikä siinä esiintynyt tietääkseni yhtään "oikeaa" biisiä. Se ei kuitenkaan katselunautintoa haitannut.

Elokuvan katsottua ei päänäyttelijän vaihtuminen haitannut ollenkaan. Itse asiassa tätä ei voi verrata ollenkaan aikaisempiin Vareksiin. Tämä on ihan oma osansa: aikaisemmissa päähenkilö oli kaljamahan omaava suomalainen yksityisetsivä, tässä se oli charmikas ja hyväkroppainen jenkkiläistyylinen naistenmies-yksityisetsivä. Joten elokuvaa on siinä mielessä vaikea ajatella jatko-osana. Sitä pitää enemminkin omana elokuvanaansa.

Mutta kaikesta tästä huolimatta, elokuva oli upea, hienosti toteutettu ja ehdottomasti katsomisen arvoinen. Mieleenpainuvimmat kommentit: "Kato vittu Vares!" , "SAATANA!" , "Sano sille että: PAINU VITTUUN!"

Elokuu ( Tampereen Työväen Teatteri )

Teksti kirjoitettu alunperin 9.4.2011

Kävin tuossa... hmm... mitäs kello on? Yli kaksitoista! Eli kävin tuossa eilen Tampereella TTT:ssä katsomassa draaman nimeltä Elokuu. Sen on kirjoittanut Tracy Letts ja ohjannut Milko Lehto. En viitsi alkaa juonta tarkemmin selittelemään ettei mene katselunautinto pilalle niiltä, jotka eivät ole vielä sitä nähneet.

Näytelmä oli henkeäsalpaavan upea. Pitkästä aikaa sai nähdä ja nauttia todella aidontuntuista draamaa. Lavastus oli hyvin perinteikäs ja taidokkaasti toteutettu ja sen ala-ja yläosa mahdollistivat toiminnat useassa paikassa yhtä aikaa. Valo-ja äänimaailman toteutus oli myös onnistunut: valojen ohjauksella saatiin yleisön huomio kiinnittymään tiettyyn osaan lavaa jolloin kaikki muu oli pimennossa. Äänimaailma oli melko vajaa, mutta silti onnistunut.

Eniten kuitenkin ihailin näyttelijäntyötä. Erityisesti Tuire Saleniuksen tekemää Violet Westonin "pillerimummo"-roolia. Hänen puhetyylinsä, liikkumisensa ja eleensä... oli kuin hän olisi oikeasti ollut kamoissa. Lisäksi ihailin myös nuoren Emmi Kaislakarin ilmaisua. Hän on vasta valmistumassa NÄTY:stä mutta voi jo sanoa että hänellä on tiedossa loistava tulevaisuus näyttelijänä. Lisäksi monet kohtaukset näytelmässä, esim. kaikki ne riidat ja päällepuhumiset olivat niin tarkasti synkronoituja että niitä olisi luullut todellakin oikeiksi tilanteiksi. Jos jokin roolihahmo jäi mieleen, niin se oli ehdottomasti tietenkin Violet Westonin ohella Suvi-Sini Peltolan esittämä intiaani-kotiapulainen, Johnna Monevata. Tuntui, että hänen hahmonsa oli ainoa järkevä koko hahmokaartissa. Monissa kohtauksissa hän vain kulki lavalla, ei sanonut mitään vaan hoiti pelkästään tehtäviään. Välillä saattoi luulla, ettei hänen hahmollaan ollut mitään merkitystä mutta niin ei todellakaan ollut. Näytelmä olisi ollut aivan toisenlainen ilman häntä.

Olen väsynyt joten nyt en jaksa kirjoittaa enempää. Yhteenvetona voisin sanoa, että näytelmä oli todella upea. Todellista draamaa pitkään aikaan. Sisälsi aika paljon kirosanoja ja alatyyli-ilmauksia, mutta ne toimivat hyvänä tehokeinona. Suosittelen kaikille draamasta pitäville ja niille, jotka haluavat nähdä oikeaa näyttelijäntyötä.