Vuosaari (elokuva-arvostelu)

Vajaa kaksi viikkoa sitten kävin katsomassa ensi-iltansa saavan uuden suomalaisen draamaelokuvan "Vuosaari". Elokuvan on ohjannut tunnettu Aku Louhimies ja myös hänen lisäkseen sen ovat käsikirjoittaneet Mikko Kouki ja Niina Repo.

Elokuva oli ihana ja uskomattoman upea teos. Se oli karu mutta samalla hyvin kaunis ja realistinen kuvaus nykypäivän tavallisista, ongelmia omaavista ihmisistä ja heidän kaipuustaan löytää rakkautta elämässään. Se ei kaunistellut vaan näytti niitä karuja puolia suomalaisten elämästä. Elokuva muistutti hieman Louhimiehen aikaisempaa teosta "Paha maa", joka on yksi upeimpia suomalaisia elokuvia. Nähtyäni tämän elokuvan mainokset, osasin odottaa jotain "Paha maa":n kaltaista. Nähtyäni itse elokuvan olin sanaton: mahtavin suomalainen elokuvateos pitkään aikaan. Aku Louhimiehen elokuville ominaisia piirteitä ovat juuri niiden karu tarina ja synkkä miljöö eli sellaista mikä tekee suomalaisesta elokuvasta todella upea. Kun päälle lisättiin vielä kiroilua, väkivaltaa ja muutama seksikohtaus, suuri mestariteos oli valmis.

Teoksen visuaalinen ulkoasu oli myös toimiva ja herätti tunteita. Tummat värisävyt olivat osatekijänä sille elokuvan synkkyydelle ja realistisuudelle, jotka tekivät siitä sen kauniin suomalaisen teoksen. Elokuvan musiikkien valinta herätti trailerin nähdessä pientä epäilyä: suomalaisessa elokuvassa Robbie Williamsin musiikkia? Kun elokuvan oli katsonut loppuu, huomasi, että kappalevalinta elokuvaan oli juuri täydellinen.

Roolisuoritukset olivat upeaa katseltavaa. Näyttelijäkaartissa oli mukana monia tunnettuja suomalaisia nimiä, joista jokainen osasi loistaa omalla tyylillään. Elokuvasta löytyi myös muutama hieman tuntemattomampi ulkomainen nimi, kuten Lenna Kuurmaa, Deogracias Masomi sekä Sean Pertwee. Heidän läsnäolonsa ei suomalaista elokuvakokonaisuutta kuitenkaan pilannut, päinvastoin. Heidän roolihahmonsa olivat hyvin keksittyjä ja he istuivat rooleihinsa kuin valetut. Suomalaisista näyttelijöistä ihalua herätti Amanda Pilke roolissaan huomionkipeänä teinityttönä sekä Laura Birn narkkarijuoppona. Niissä varsinkin oli jotain niin upeaa ja herkkää.

Loppujen lopuksi elokuva oli mahtava ja todella fantastinen suomalainen teos, jollaista ei ole pitkään aikaan nähty. Nähtyäni sen halusin heti nähdä sen uudestaan. Suosittelen kaikille suomalaisen elokuvan ystäville sekä ehdottomasti Louhimiehen faneille - ette tule pettymään.

Hulluna Saraan (elokuva-arvostelu)

Reilu kolme viikkoa sitten kävin katsomassa samana päivänä ensi-iltansa saaneen suomalaisen romanttisen komedian "Hulluna Saraan". Elokuvan ovat käsikirjoittaneet Katri Manninen ja Samuli Valkama, joka on myös ohjannut elokuvan.

Teos oli pienoinen pettymys. Näyttelijäkaartia selattuani ja tuotantoyhtiön nimen (Bronson Club, tuottanut mm. elokuvan "Veijarit") nähtyäni odotukseni olivat korkealla ja toivon näkeväni suomalaista laatuelokuvaa. Katsoessani elokuvaa odotukseni kuitenkin romahtivat täysin. Elokuvan juoni niin kliseinen amerikkalaisen elokuvan juoni kuin voi olla. Vaikka elokuvan pääosaa näyttelikin Lost-tv-sarjasta tuttu Emilie de Ravin, ei elokuvan silti tarvitse muuttua täysin puuduttavaksi jenkkikamaksi. Tapahtumat, henkilöt ja heidän väliset suhteet; kaikki ne täyttivät stereotyyppisen amerikkalaiskomedian piirteet. Juoni oli niin ennalta-arvattava että keskivaiheessa alkoi tuntua jo tylsältä. Ainoa plussa oli se että kyseessä oli kuitenkin suomalainen miljöö ja suurin osa näyttelijöistä oli suomalaisia. Sen ansiosta elokuvan kuitenkin jaksoi katsoa. Harvoin kuitenkaan törmään suomalaiseen elokuvaan, jota en mielelläni katsoisi uudestaan.

Näyttelijöiden roolityöt olivat onneksi hienoa katsottavaa. Varsinkin Jussi Nikkilän roolityö arkana ja selkärangattomana Villenä teki suuren vaikutuksen. Hän oli niin munaton jätkä kuin voi ja olla. Myös Villen isää Taistoa näyttelevä Ville Virtanen onnistui häikäisemään fyysisellä ilmaisullaan ja olemuksellaan. Pääosaa Saraa näyttelevä Emilie de Ravin hallitsi roolinsa ja toi karismallaansa elokuvaan pientä kipinää, kuitenkin samalla tehden siitä turhan jenkkimäisen.

Lyhyesti sanottuna elokuva oli pettymys eikä mikään nautittava katselukokemus. Siitä teki suomalaisen vain sen miljöö ja osa näyttelijöistä, muuten sitä olisi voinut sanoa kehnoksi romanttiseksi jenkkikomediaksi. Sen kuitenkin katsoi. En suosittele elokuvaa suomalaisen elokuvan ystäville mutta amerikkalaisen elokuvan ystäville voi olla mielekäskin kokemus.

Rat King (elokuva-arvostelu)

Noin kolme viikkoa sitten kävin katsomassa edellisellä viikolla ensi-iltaa tulleen suomalaisen elokuvan "Rat King". Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Petri Kotwica.

Elokuva oli hyvin poikkeavanlainen teos vakiintuneessa käsityksessä suomalaisesta elokuvasta. Päähenkilöt olivat tavallisia ihmisiä mutta heille tapahtuneet sattumukset eivät olleet kovin vakuuttavia: montako kertaa kohtaat hullun tietokonepelaajan, joka kutsuu sinut peliin, jonka tarkoitus on tappaa sinut? Elokuvan henki ei muutenkaan ollut hirveän suomalaismainen. Välillä minusta tuntui kuin olisin katsellut jenkkileffaa. Toisaalta, juuri tämä piirre saattoi tehdä siitä myös kiinnostavan: amerikkalaishenkinen jännityselokuva suomalaisilla näyttelijöillä ja miljööllä. Sitä oli mielenkiintoista seurata. Suurin osa epäkohdista liittyi pelillisiin virheisiin ja puutteisiin mutta näitä ei huomaa katsoja, joka ei ole perehtynyt pelien maailmaan. Elokuvan loppu jäi myös hieman vajaaksi. On sinänsä nerokasta laittaa kysymyksiä herättävä lopetus mutta uskoisin että tällä kertaa katsoja jätettiin liian epävarmaksi.

Lavastus oli virolaisen Jaagup Roometin työtä ja siinä ei ollut mitään moittimista. Peliriippuvaisen Jurin pimeä huone kaikkine näyttöineen, johtoineen ja tietokoneen osineen näytti pelottavan hyvin sitä, mihin peliriippuvaisuus johtaa. Kyseessä oli muutenkin sen tyylinen elokuva, jossa lavastaja saa käyttää mielikuvitustaan.

Roolisuorituket olivat hyvin tehtyjä ilman kummempaa moittimista. Max Ovaska teki vakuuttavan roolin peliholisti Jurina ja kunnon maskeerauksella kokonaisuus oli valmis. Elokuva oli sellainen että katsoja ei muutenkaan kiinnittänyt hirveästi huomiota näyttelijöiden suorituksiin vaan visuaaliseen ulkoasuun. Tämä on mm. yksi niitä seikkoja, mitkä tekivät elokuvasta melko epäsuomalaistyylisen. Roolisuorituksista ei vain tuntunut saavan mitään irti.

Tiivistettynä elokuva oli kiinnostava muttei kuitenkaan niin suomalainen kuin olisi toivonut. Se ei ollut elokuvataiteen riemuvoitto mutta kyllä sen katsoo ihan vain tarinankin takia. Suosittelen kaikille elokuvien ystäville.