Vanha äijä, joku klassikko ja tennis,
joka myöhemmin osoittautui squashiksi olivat ne kolme sanaa, jotka
tulivat mieleen kun katsoin mainosta Ian McEwanin näytelmästä
”Lauantai”. Tämä englantilaisen nykykirjailijan vuonna 2005
kirjoittama teos on nyt dramatisoitu Kansallisteatterin pienelle
näyttämölle. Pitihän tämä käydä katsomassa.
Esitys alkaa kahden veteraanin, Seppo
Pääkkösen ja Petri Liskin astuessaan lavalle, esittäen olevansa
pukuhuoneessa ja aikeissa pelata squashia miesten kesken.
Käsiohjelman ja ensimmäisen näytöksen perusteella squashin olisi
luullut olevan näytelmän kantava elementti, mutta näin olikin vain
ensimmäisessä näytöksessä. Esityksen ensimmäinen ja toinen
puoliaika olivatkin kuin kaksi eri maailmaa: toisessa välkkyi valot
ja käytiin todellisuuden rajoilla, toisessa lava oli ”pesty” ja
tunnelma kuin suurperheen koti-illassa. Ratkaisu oli hämmentävä,
mutta toi jotain hienon hienoa kontrastia esitykseen. Kun on
ensimmäisen näytöksen ajan saanut seurata valojen kanssa
harjoiteltua tarkkaa koreografiaa ja aistia painostavaa äänimaailmaa,
oli toinen näytös mukavan keveää ja yksinkertaista mikä antoi
tilaa näyttelijäntyölle.
Kuten edellä mainitsin, ensimmäinen
näytös oli pitkään ja tarkkaan harjoiteltua lavatyöskentelyn ja
ääni- ja valotekniikan yhteen synkronoitua koreografiajuoksua.
Valoteknikon hitaasti tehdyt himmennykset ja valojen vaihdokset
tapahtuivat ihanteellisen sopivalla tempolla, jolloin muutoksen
huomasi mutta vaihdos tapahtui kauniin sulavasti. Äänimaailma
käytti rohkeasti ensimmäisessä näytöksessä vallinnutta
squash-teemaa efektoiduilla mailalyönneillään ja pallohallia
jäljentävillä ”atmoilla” joista jälkimmäisessä näytöksessä
ei ollut tietoakaan. Myös lavastukset olivat kuin eri maailmoista
minkä vuoksi väliajan jälkeinen teatterisaliin palaaminen sisälsi
silmät pullistavan yllätyksen. Kuin olisin tullut väärään
saliin.
Vasta toisen näytöksen aikana
näyttelijöiden roolisuoritukset tulivat esille ja pääsivät
oikeuksiinsa. Päähenkilön roolissa loistaa Seppo Pääkkönen,
jonka supisuomalaisen keski-ikäisen miehen tulkinta sivistyneestä
brittiläisestä ei jätä katsojaa kylmäksi. Mieleenjäävimmän
roolisuorituksen teki Antti Litja vanhan ja huppelin appiukon
hahmossaan. Joissain kohtia en ollut varma, näytteleekö herra Litja
vai tuliko takahuoneessa nautittua liikaa rohkaisevia. Suurinta
kunnianosoitusta saavat kuitenkin Joonas Saartamo ja Markus Järvenpää
gangsterihahmoistaan. Saartamon hahmon Huntingtonin tautia varten
luotu fyysinen roolityö piti yllä esityksen jännitettä ja
muistutti, miten hän saavuttanut niin paljon tällä alalla.
Yhteenvetona ”Lauantai” oli
katsomisen arvoinen esitys. Näytelmä, jossa näytökset ovat kuin
omat esityksensä ja joka päästää kaikki teatterin osa-alueet
tasapuolisesti oikeuksiinsa. Esitys oli sekä visuaalisen toteuksen
että näyttelijäntyön seuraamisen kannalta antoisa kokemus. Ylitse
muiden yltäväksi tai teatterimaailman uudeksi suurteokseksi siitä
ei ole, mutta illanvieton taidekokemukseksi se oli juuri omaa
luokkaansa.
