Nummisuutarit (Kansallisteatteri)

Kansallisteatterin tarjonta on ison budjetin taiteellisuudellaan aina kiehtonut allekirjoittanutta, mutta tällä kertaa se yllätti täysin. Kuluvalla kaudella Suurelle Näyttämölle on tuotu kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven klassikko Nummisuutarit, jonka uusimman sovituksen on ohjannut Janne Reinikainen. Teosta on markkinoitu termillä "taiteellinen kesäteatteriesitys", joista jälkimmäistä näytelmä on tähän mennessä ollut. Perinteiseen kesäteatteriin kyllästyneenä odotukseni latonäyttämöiden kassamagneetin taiteellisesta tulkinnasta olivat korkealla ja pitihän teos kokea.

Väliajalla oli jo selvää, että kyseessä on eräänlainen katselmus suomalaisuudesta. Esitys käsitteli isänmaallisia aatteitamme ja kulttuuriamme hieman itseironisella, mutta kuitenkin häpeilemättömällä tavalla. Näyttämö täyttyi vahvoilla suomalaisuuden symboleilla, kuten isän ja pojan saunakeskustelulla, kossupulloilla ja hirvenpäillä. Ylösalaisin katosta roikkuvat puunrungot ja kotimaisen kulttuurin taideteosten näyttämöllepano osana saatanallista krapulan tilaa herättivät kansallisromanttisen klassikkomme peilaamaan menneisyyttämme tämän päivän Suomeen. Tulkinta ei ollut läpiesitetty kirjailijaa mukaileva näytelmä, vaan teksti oli materiaalia.

Teos sortui tyylilajilleensa ominaisiin ratkaisuihin, kuten taidetärinään ja ryhmälauluihin sekä teatterin omaan erikoisuuteen, jossa näyttämömiehet työskentelevät avoimesti firman paidat päällä näyttelijöiden seassa. Monet ratkaisuista tahtoivat oikein julistaa teoksen irti perinteisen suomalaisen draaman (viittaan draamakirjallisuuteen, en tragediaan tyylilajina) muotista. Nykytilannettamme peilattiin useilla viittauksilla kansallemme ominaiseen "junttimaiseen rasisimiin" sekä ulkomaailaskeskusteluihin. Vievätkö ulkomaalaiset Eskon naisen? on lause, jonka olisi voinut kuulla katsojan suusta.

Kunniamaininnan saa esityksen lopetus, joka väärin tehtynä saattaa pilata jokaisen teoksen. Voimakkaan valelopun tunnelman rikkoutuessa pelkäsin jo pahinta, mutta seurannut ratkaisu ei olisi paremmin voinut sopia teoksen supisuomalaiseen maailmaan. Jos suomalaisella teatterikulttuurilla olisi olemassa vain yksi tapa lopetukselle, niin sen pitäisi olla tämä.

Näyttelijäntyö ei ollut maailmaa mullistavaa, mutta en tarkoita sen olleen huonoa. Valtaosa suorituksista oli melko tasapaksuja ilman suurempia vaikuttumisia. Monien ei niin tunnettujen nimien joukossa Aku Hirviniemi oli kävelevä kassamagneetti, joka vetää salin täyteen joka ilta. Hän onneksi lunasti paikkansa roolisuorituksellaan, joka ruumiillisti näyttämölle Eskon, kansallisuutemme itsepäisyyden ja sinnikkyyden perikuvan. Täysin vakavasti en Hirviniemeä kuitenkaan pysty ottamaan, joten kokonaisuuteen sisältyi tahatonta (tai ehkä tahallista) komiikkaa.

Nummisuutarit oli mielenkiintoinen ja mieleenjäävä kokemus, joka vaikuttaa varmasti jokaiseen suomalaiseen tai suomalais-henkiseen katsojaan. Ilokseni tulkinta oli viety kauas perinteisestä kesäteatterin suo-kuokka-ja-jussi-tyylilajista, ja näyttämöllä saattoi nähdä taiteellisesti merkittävän kunnianosoituksen Kivelle ja Suomelle. Suosittelen teosta jokaiselle Kiven tekstien ystävälle, suomalaismielisille ja oikeastaan yleissivistyksenä kenelle tahansa.

Esko (Aku Hirviniemi) ja Kreeta (Johannes Holopainen).

Kuva: Stefan Bremer