Esitystä voisi luonnehtia nostalgian täyteiseksi sekamelskaksi. Loputtomat viittaukset 80-luvun populäärikulttuuriin tuntuivat joissain kohdissa hieman pakolla tungetuilta, jotta jokainen katsoja varmasti löytyisi samaistumispintaa. Parhaiten esitykset ymmärsivätkin luultavasti nuoruutensa kasarilla eläneet, sillä itsellenikään kaikki viittaukset eivät avautuneet. Kyse voi olla tietysti sivistyksen puutteesta, mutta ratkaisujen tarkoitusperät avautuivat parhaiten varttuneimpien reaktiota seuratessa. Kaikesta huolimatta nuorempikin katsoja voi silti löytää esityksestä samaistumisen pintaa. Ensisijaisesti teos on kuitenkin performatiivinen museo aikakautensa nuorille.
Poikkeuksena ennakkokäsitykseeni näytelmän toteutus oli hyvin tekstiä kunnioittavaa. Suora näytelmän rakenne ja melko ennalta arvattava juonikulku oli osittain sekavaa, mutta kuitenkin selkeästi seurattavissa. Melko päällekirjoitettu toteutus varmisti näytelmän jokaisen "hauskan jutun" avautumisen kädestä pitäen, mutta tarkoitusperänsä tavoittelussa ratkaisu oli suorastaan nostalginen vaatimus. Lienee syytä kysyä, viihdyttikö itse teksti vai ne lukuisat kaksoismerkitykselliset ja muut visuaaliset vitsit, joita se oli saanut päällensä. Jos tarkoitus oli saada katsoja nauramaan nostalgisille muistikuville näin 2000-luvun maailmassa, niin se ainakin täytettiin.
Vaikka saattaa ymmärtää toisin niin esitys ei missään nimessä ollut huono. Juonen syventyessä sen teemat ja aiheet paistoivat voimakkaasti kaiken sen visuaalisen kuorrutuksen lävitse, ja kertoivat tarinan ystävyydestä ja vanhan kaipuusta. Näytelmän teksti oli ihanan ronskia ja rikasta sen lukuisine viittauksineen ja sanamuotoineen. Pelkkä Nuutisen kirjoitustyyli jo tiivistää kaiken sen huokuvan ja surkuhupaisan tunnelman, joka täyttää teatterisalin.
Neljän näyttelijän käyttö lukuisia eri hahmoja sisältävässä tekstissä oli tarinan konteksti huomioon ottaen symbolisella tasolla nerokas ratkaisu. Juho Milonoffin ja Johannes Holopaisen tehdessä sympaattiset päähenkilöt Robert Enckell ja Vilma Melasniemi esittävät kaikkia niitä lukuisia henkilöitä, jotka vaikuttivat heidän elämäänsä. Ratkaisu pelasi hyvin yhteen samaan henkeen toteutetun skenografian kanssa.
Teos oli allekirjoittaneelle vaihtelua tuova ja ilahduttava kokemus, joka näyttäisi myyvän salin täyteen joka ilta. Erään toisen katsojan tavoin en purskahtanut itkuun onnesta, mutta koin sisälläni jonkinlaista hyvää mieltä poistuessani salista. Maijalan tuomat omaleimaiset, hieman metatasolla leikkivät tulkinnat toivat Nuutisen tekstin päivänvaloon ja se varmasti jättää jälkensä jokaisen aikakauden eläneiden ja miksei muidenkin mieliin.
Pasi (Johannes Holopainen) ja Hemmo (Juho Milonoff).
Kuva: Tanja Ahola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti