Mahdolliset maailmat (Suomen Kansallisteatteri)

Paavo Westerberg lukeutuu maamme nimekkäimpiin teatteritaiteen toimijoihin. Näyttelemisen ja ohjaamisen ohella hän on uransa aikana kirjoittanut useita näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia, joista hän on saanut myös palkintoja. Myös Kansallisteatterin kotikirjailijoihin kuuluva Westerberg on nyt kirjoittanut uuden teoksensa Mahdolliset maailmat, joka on saanut hänen itsensä ohjaamana kantaesityksensä Suuren Näyttämön kuluvalla kaudella. Pienen lapsen kasvokuvaa näyttävä bussipysäkkejä täyttänyt julistekuva herätti mielenkiinnon teosta kohtaan jo viime vuoden puolella. Miksi tuo lapsi on tuossa? Mistä ihmeestä tämä teos kertoo? Asia olisi pakko selvittää.

Teos iski henkilökohtaisella tasolla enemmän kuin osasin odottaa. Vasta käsiohjelman ja ensimmäisen puoliajan kautta kävi ilmi, kuinka läheistä asiaa tässä käsitellään. En osaa sanoa, kokeeko esimerkiksi sairaanhoitaja samoja tunteita katsoessaan vaikka Syke-sarjaa, mutta kun seurasin näytelmää taiteilijoista, taiteen tekemisestä ja elämänvalinnoista niin sisäistä tunnemyllyä ei voinut estää. Esitys oli eräänlainen manifesti teatterin maailmalle, jonka kaikkia mahdollisia kliseitä se pyrki sisältämään itseensä. Legendaariset puheenaiheet hulluista ohjaajista, näyttelijöiden julkisuuspaineista ja päihteiden käytöstä heräsivät eloon iskien päin tajuntaani. Marja Salon näyttelemää 12-vuotias Antti Tähtistä katsoessa tunsin haikeaa halua saada palata tuohon aikaan ja tehdä valinta.

12-vuotias Antti (Marja Salo) ja Risto (Jukka-Pekka Palo).

Kuva: Stefan Bremer

Kokemuksen aikana heräsi vahvasti mieleen näytelmätekstin erottelu itse toteutuksestaan. Vakavan ja syvällisen tekstin näyttämöllepanoon oli sisällytetty paljon räikeää visualisointia, joista osassa oli hieman väkisin hauskuuttamisen makua. Videoprojisointeja oli käytetty paljon ja uskon ymmärtäneeni niiden tarkoituksen ja vertauskuvallisuuden, mistä johtuen voin antaa anteeksi osittain väkinäisen miellyttämisen. Käsiohjelmaan sisältynyt informaatio antoi ymmärtää "neljännen seinän" tutkimisen olevan yksi pääjutuista ja se ei jäänyt epäselväksi, kuten ei moni muukaan asia esityksessä. Toteutetut ratkaisut olivat yleisellä tasolla melko selkeitä, eivätkä jättäeet paljoa pohdittavaa. Tekstin vastakohtaisuus ja katsojien haaliminen huomioon ottaen tämä ei välttämättä ollut huono asia.

Tekstin ja näyttämöllepanon positiivisia ja negatiivisa puolia huomioimatta teos onnistui jostain syystä ärsyttämään mieltäni yleisellä tasolla. Johtuiko tunnetila edellä mainituista osa-alueista vai liittyikö tämä henkilökohtaisiin asioihini? Olisiko tämä nyt se katharsis, josta Aristoteles on paljon puhunut? Voin ainakin sanoa kokeneeni useita samaistumisen hetkiä. Eri tasoilla liikkuva näytteleminen sai välillä kyseenalaistamaan koko tilanteen esityksellisyyden. Puhuvatko edessäni hahmot vai heitä esittävät näyttelijät? Katsonko omaa tulevaisuuttani peilistä?

Mieleni sekavuudesta johtuen on vaikea tiivistää lopullinen näkemykseni teoksesta. Olenko onnellinen vai pettynyt näkemääni? Jos jotain pitäisi sanoa, niin hyvä kuvaus olisi vaikuttava teksti viihteellisellä toteutuksella. Osalle katsojista Mahdolliset maailmat saattaa avautua vain huvittavana taideväen parodiana, mutta joihinkin se saattaa vaikuttaa paljon enemmän. Pitkästä aikaa näin esityksen, joka sai pohtimaan näin paljon elämää ja omia valintoja. Suosittelen antamaan tälle näytelmälle mahdollisuuden.

Helena (Kristiina Halttu) ja 45-vuotias Antti (Eero Aho).

Kuva: Stefan Bremer