Viime viikonloppuna oli toiseksi viimeinen esitys Kansallisteatterin uudesta isommasta produktiosta, joka kantaa nimeä SLAVA! Kunnia. Laura Jäntin ohjaaman esityksen kirjoittamisesta ja säveltämisestä ovat vastanneet jo muutama vuosi sitten tuotetusta HOMO!-musiikkinäytelmästä (linkki arvosteluun alhaalla) tunnettu kaksikko, Jussi Tuurna ja Pirkko Saisio. Itse rakastin edellä mainittua teosta, joten kaksikon uuden tuotannon näkeminen oli suorastaan pakollista. Pitkän odottelun jälkeen pääsin viimein näkemään esityksen, jolla oli isot kengät täytettävänä. Onnistuiko se siinä?
Teos on kirjoitettu ennen nykyisiä Venäjän ja Ukrainan tapahtumia, mutta näin jälkeenpäin esityksestä tuli kirjailijan omin sanoin "pelottavan ajankohtainen". Eri nimillä kerrotussa tarinassa on paljon tunnistettavia vertauskuvia nykyhetken tapahtumiin, mikä myöhemmin osoittauduttuaan tahattomaksi sattumaksi hämmentää varmasti sekä tekijöitä että katsojia. Pelkkää kuivaa Venäjän historian luennointia teos ei onneksi ollut, vaan visuaalisuudellaan ja viihdyttävyydellään se innosti tietämätöntäkin katsojaa. Parhainta antia olivat kuitenkin Jussi Tuurnan omaleimaiset ja ihanat sävellykset. Yhdistettynä Pirkko Saision laulettuihin teksteihin niitä jaksoi kuunnella alusta loppuun.
Esitys oli luonteeltaan paljolti brechtiläistä teatteria, eli kärjistettynä näyttelijä ja katsojat tiedostavat esitystilanteen luomatta illuusiota toisesta paikasta. Kyseinen tyylilaji miellyttää, mutta tässä tapauksessa se saatettiin viedä hieman yli. Jatkuvat neljännen seinän rikkomiset ja muka-hauskat olotilaa tiedostavat letkautukset muuttuivat lopulta kiusallisiksi yrityksiksi saada yleisö viihtymään. Kirjailijan edellä mainitun musiikkinäytelmän kaltaisesti tässäkin teoksessa esiintyi hahmoina oikeita historian merkkihenkilöitä. Osa näiden henkilöiden kohtausten merkityksestä ei oikein avautunut, ja muutamat viittaukset popkulttuuriin, kuten laulaja Conchita Wurstin ilmestyminen katosta tuntuivat vain ei-tarpeellisilta keinoilta viihteellistää esitystä.
On myös mahdollista, etten itse vain ole käsittänyt esityksen ratkaisujen syvempää tarkoitusta, sillä kyseessähän oli melko postmoderni teos. Prosessoin edelleen näkemääni, mutta tällä hetkellä esitys oli minulle pieni pettymys. En kuitenkaan sano sen olevan täysi floppi, sillä siinä oli paljon hyvää ja viihdyin sitä katsellessa. Näyttelijäntyöllisistä suorituksista Timo Tuomisen Volodjan hahmo oli ihanan voimakas ja karikatyyrinen tulkinta hieman sekopäisestä johtajasta, joka onnistui ajamaan kansan mukaan kauheuksiinsa.
Lukuisista edellä mainituista epämiellyttävistä täytteistään huolimatta SLAVA! oli kokemisen arvoinen esitys. Edeltäjänsä tasolle se ei yltänyt, mutta se on silti merkittävä aikakauttamme käsittelevä spektaakkeli, joka jokaisen olisi ollut syytä nähdä. Se, että olivatko esityksen edellä mainitut viihteelliset palaset ja kiusallinen loppukohtaus perusteltuja ratkaisuja vai tekijöiden ajatuksen puutosta, ei voi tietää. Jääden odottamaan seuraavaa tekelettä sanoisin, että esitys ei täysin täyttänyt kenkiään mutta liikkumaan se silti pystyi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti