Hiiriä ja Ihmisiä ( Tampereen Teatteri )

Viime keskiviikkona kävin katsomassa Tampereen Teatterissa John Steinbeckin omasta samannimisestä romaanistaan dramatisoiman näytelmän "Hiiriä ja Ihmisiä". Näytelmän on suomentanut Juha Siltanen ja ohjannut Tommi Auvinen.

Näytelmä oli herkkä ja dramatiikkaa täynnä oleva upea tekele. Tarina kahdesta kaveruksesta, jotka joutuvat aina toisen takia vaikeuksiin ja silti jaksavat välittää toisistaan: miten kaunista. Kun tällaiseen kehyskertomukseen oli laitettu pari hieman vanhempaa näyttelijää, syntyi näiden välille jännä kontrasti. Olen lukenut myös näytelmän romaaniversion ja se antoi ymmärtää että päähenkilöt George ja Lennie olisivat olleet hieman nuorempia. Nähdessäni hahmot lavalla koin siis pienimuotoisen yllätyksen. Se kuitenkin kääntyi lopulta positiiviseksi. Itse tarina oli riemukasta katseltavaa: hieman yksinkertaisen Lennien selviäminen eri sosiaalisissa tilanteissa ja Georgen selvästi näkyvä kyllästyminen näihin konflikteihin nosti hymyn kasvoille. Erona romaaniversioon oli myös se että näyttämöllä nähtävässä versiossa voi tapahtua useita asioita samaan aikaan. Kirjassa esimerkiksi kohta, jossa eräs heidän työtovereistaan kertoo koiransa saaneen pentuja ja joista Lennie vaatii Georgea pyytämään yhtä hänelle omaksi, oli lavalla voitu yhdistää samaan aikaan tapahtuvaksi kun kirjassa ne olivat eri aikaan. Teksti oli myös paljon intensiivisempi ja kiinnostavampi lavalla nähtynä kuin kirjasta luettuna.

Esityksen lavastus oli toteutettu nerokkaasti ja loppujen lopuksi melko yksinkertaisesti. Kaikki elementit olivat lavalla koko ajan esillä mutta tässä kohtaa astui esiin teatterin kantava voima: valotekniikka. Oikealla valojen käytöllä sama lavastus saatiin muutettua joen rannaksi, työntekijöiden oleskelutilaksi ja moneksi muuksi. Ne loivat myös jokaiseen paikkaan tilanteen vaatiman tunnelman. Valojen lisäksi äänellä oli suuri merkitys tässä esityksessä. Musiikki ja erilaiset ääniefektit loivat tähän hieman koomiseenkin näytelmään dramaattisuutta ja jännitystä, mikä teki siitä ehjän kokonaisuuden. Jos jotain miinusta kuitenkin oli niin näytelmän kahdessa kohtauksessa esiintynyt aseella ampumisen efekti: se oli melko epäaito ottaen huomioon näytelmässä olleen aseen pienen koon. Se kuulosti enemmänkin haulikolta ja siinä oli liikaan kaikua. Hieman tunnelmaa se latisti mutta ei ratkaisevasti esityksen kannalta.

Roolisuoritukset olivat upeaa katsottavaa ja jättivät suun ammolleen. Varsinkin Ville Majamaan rooli vähä-älyisenä kaverina teki vaikutuksen. Hänen näyttelemisensä oli niin aitoa että hänen saattoi uskoa olevan oikeasti tuollainen. Roolivalinnat oli myös tehty ajatuksella. Curleyta näyttelevä Risto Korhonen oli kuin luotu tähän pienen ja pippurisen äijän rooliin. Vaikkakin näyttelijät olivat paljon vanhempia kuin kirja antoi ymmärtää niin loppujen lopuksi sen huomasi sopivan paremmin tarinaan ja henkilöiden profiileihin. Erityismaininta Candyn koiraa näytelleelle Nallelle: tuntui kuin se olisi tiennyt mitä tehdä kun se osasi tuijottaa omistajaansa ja vinkua oikeilla hetkillä.

Esitys oli loppujen lopuksi mielenkiintoinen ja ehdottomasti katsomisen arvoinen. Se saattaa vaikutta joissain kohtia tylsältä mutta perinteisellä teatterilla on aina kannattajansa ja se säilyttää suosionsa. Tällaista taidetta jaksaa aina katsoa ja kyllä se riemastuttaa.