Lauantai (Suomen Kansallisteatteri)

Vanha äijä, joku klassikko ja tennis, joka myöhemmin osoittautui squashiksi olivat ne kolme sanaa, jotka tulivat mieleen kun katsoin mainosta Ian McEwanin näytelmästä ”Lauantai”. Tämä englantilaisen nykykirjailijan vuonna 2005 kirjoittama teos on nyt dramatisoitu Kansallisteatterin pienelle näyttämölle. Pitihän tämä käydä katsomassa.

Esitys alkaa kahden veteraanin, Seppo Pääkkösen ja Petri Liskin astuessaan lavalle, esittäen olevansa pukuhuoneessa ja aikeissa pelata squashia miesten kesken. Käsiohjelman ja ensimmäisen näytöksen perusteella squashin olisi luullut olevan näytelmän kantava elementti, mutta näin olikin vain ensimmäisessä näytöksessä. Esityksen ensimmäinen ja toinen puoliaika olivatkin kuin kaksi eri maailmaa: toisessa välkkyi valot ja käytiin todellisuuden rajoilla, toisessa lava oli ”pesty” ja tunnelma kuin suurperheen koti-illassa. Ratkaisu oli hämmentävä, mutta toi jotain hienon hienoa kontrastia esitykseen. Kun on ensimmäisen näytöksen ajan saanut seurata valojen kanssa harjoiteltua tarkkaa koreografiaa ja aistia painostavaa äänimaailmaa, oli toinen näytös mukavan keveää ja yksinkertaista mikä antoi tilaa näyttelijäntyölle.

Kuten edellä mainitsin, ensimmäinen näytös oli pitkään ja tarkkaan harjoiteltua lavatyöskentelyn ja ääni- ja valotekniikan yhteen synkronoitua koreografiajuoksua. Valoteknikon hitaasti tehdyt himmennykset ja valojen vaihdokset tapahtuivat ihanteellisen sopivalla tempolla, jolloin muutoksen huomasi mutta vaihdos tapahtui kauniin sulavasti. Äänimaailma käytti rohkeasti ensimmäisessä näytöksessä vallinnutta squash-teemaa efektoiduilla mailalyönneillään ja pallohallia jäljentävillä ”atmoilla” joista jälkimmäisessä näytöksessä ei ollut tietoakaan. Myös lavastukset olivat kuin eri maailmoista minkä vuoksi väliajan jälkeinen teatterisaliin palaaminen sisälsi silmät pullistavan yllätyksen. Kuin olisin tullut väärään saliin.

Vasta toisen näytöksen aikana näyttelijöiden roolisuoritukset tulivat esille ja pääsivät oikeuksiinsa. Päähenkilön roolissa loistaa Seppo Pääkkönen, jonka supisuomalaisen keski-ikäisen miehen tulkinta sivistyneestä brittiläisestä ei jätä katsojaa kylmäksi. Mieleenjäävimmän roolisuorituksen teki Antti Litja vanhan ja huppelin appiukon hahmossaan. Joissain kohtia en ollut varma, näytteleekö herra Litja vai tuliko takahuoneessa nautittua liikaa rohkaisevia. Suurinta kunnianosoitusta saavat kuitenkin Joonas Saartamo ja Markus Järvenpää gangsterihahmoistaan. Saartamon hahmon Huntingtonin tautia varten luotu fyysinen roolityö piti yllä esityksen jännitettä ja muistutti, miten hän saavuttanut niin paljon tällä alalla.

Yhteenvetona ”Lauantai” oli katsomisen arvoinen esitys. Näytelmä, jossa näytökset ovat kuin omat esityksensä ja joka päästää kaikki teatterin osa-alueet tasapuolisesti oikeuksiinsa. Esitys oli sekä visuaalisen toteuksen että näyttelijäntyön seuraamisen kannalta antoisa kokemus. Ylitse muiden yltäväksi tai teatterimaailman uudeksi suurteokseksi siitä ei ole, mutta illanvieton taidekokemukseksi se oli juuri omaa luokkaansa.