Peer (Lahden kansanopiston Teatteri II-linja)

Vaihteluna tavalliseen kouluarkeen lähdimme luokkaretkelle Lahteen. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään huvittelureissu, vaan opintomatka. Koulumme näyttelijäntyön opiskelijat oli kutsuttu katsomaan Lahden kansanopiston Teatteri II-linjan esitystä ”Peer”. Pääsimme kokemaan yhdenlaisen tulkinnan Henrik Ibsenin runollisesta draamateoksesta.

Esityksestä tuli enemmän mieleen nykytaiteellinen performanssi kuin teatteriesitys. Siinä oli mukana kaikkea: nykyteatteria, nykytanssia, dokumenttiteatteria, musiikkia, laulua ja montaa muuta oli saatu mahdutettua kahden ja puolen tunnin esitykseen. Kaikesta sai hieman maistiaista, mutta mistään ei tullut täyteen. Joissain kohtauksissa lavalla oli liian monta aktiivista elementtiä, jotta niitä olisi voinut kaikkia huomioida. Musiikit olivat hyviä valintoja ja kaunista kuunneltevaa, mutta juuri siksi niitä olisi saanut olla enemmän.

Keskustelimme esityksen jälkeen ohjaajan ja näyttelijöiden kanssa. Keskustelun lomassa paljastui, että ohjaaja oli pyrkinyt esityksessään juonettomuuteen ja demokraattiseen roolijakoon. Taiteellisesti hieno ja erilainen ratkaisu, mutta siihen se jää. Esitys oli ohjaajan sanojen mukaan sarja näyttämökuvia eri tilanteista, jotka liittyivät aiheisiin tämän maailman vääryyksistä, joista hän halusi esityksellään meille saarnata. Itse tunsin Peer Gyntin tarinan ennnestään ja silti oli vaikea pysyä kärryillä. Mitenköhän selviää henkilö, joka ei ole koskaan lukenut Peer Gyntiä? Tämä on niitä esityksiä, joissa pitää tietää kaiken maailman faktoja ennalta jotta esityksestä voisi tajuta jotain.

Näyttelijöiden suoritukset lavalla olivat antoisaa koettavaa ja sen vuoksi esityksen katsoi. Roolijako ja tekemisen määrä näyttämöllä oli kuitenkin liian demokraattista. Kaikkien pitäisi päästä esille ja kaikilla pitäisi olla yhtä pitkät monologit ja yhtä paljon tekemistä lavalla, joten pidetään siis kaikki näyttelijät koko ajan näyttämöllä ja isketään monologia monologin perään, näin se hoituu! Väärin, ei hoidu. Teatteri on teatteri, ei lastentarha, jossa kaikkien lasten on saatava yhtä paljon karkkia ettei tule paha mieli. Esityksessä oli ikävän lineaarisia piirteitä, mitkä tekivät siitä välillä raskaan seurata. Tämä on ehkä kaikkien kansanopiston teatterilinjojen yleinen ongelma, kun pitäisi kyetä näyttämään, mitä kaikkea kaikki ovat oppineet vuoden aikana.

Tyylilajillisesti ”Peer” ei ollut suosikkini, mutta sen silti katsoi mielellään. Tekijät ovat selvästi lahjakkaita taiteilijoita ja heillä on tulevaisuutta tällä alalla. Toivon, että he tulisivat tekemään teatteria monipuolisesti, sillä tällaisille esityksille ei valitettavasti ole tarpeeksi jalansijaa, ainakaan vielä.